Häämöttääkö loppu

23.8.17


Muistan joitain blogeja, jotka melkein aina alkoivat samalla virrellä: "No hei, onpas kulunut aikaa..." Nykyisin tuntuu, että voisin miltei jokaisen kirjoitukseni aloittaa samalla tavalla. Ei se ehkä suoranaisesti pelkkää ajanpuutetta ole, että en tänne enää niin tiuhaan kirjoita. Aikakin kun on priorisoitava määre siinä missä rahakin.

Olen huomannut itsessäni motivaation puutetta ylläpitää blogiani. Motivaation puute puolestaan on johdettavissa tarpeeseen. Minulla ei ole ollut oikein tarvetta ja sinänsä myöskään halua kirjoitella tänne. Mutta samassa koen asiasta pientä haikeutta ja surua. Tiedän, että siellä toisella puolella on ihmisiä, jotka ovat seuranneet meidän tarinaamme jo pitkään. Tiedän, että siellä toisella puolella on ihmisiä, jotka varmasti toivovat meille hyvää ja heille sinänsä haluaisinkin kirjoittaa.

Olen löytänyt elämääni muita kanavia, minne purkaa asioita. Ääneni ja perheeni kuulumiset suuntautuu nykyään pienelle ryhmälle ja se on varmasti isossa määrin vaikuttanut siihen, miksi en enää ole oikein jaksanut kirjoittaa niitä tänne. Olen kyllä paikoin kokenut myös halua kirjoittaa tänne laajemmin, mutta siinä puolestaan tulee vastaan se ajanpuute ja ajan priorisointi. Esimerkiksi Antonin hoidon aloitus ja kyseenalaistamiseni sen tarpeellisuudesta ovat pyörineet läpi kesän päässäni, mutta en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa aiheesta tänne.

Koen siis ristiriitaisia tunteita nykyisestä tilanteesta monin tavoin. Tavallaan olisi helpottavaa lopettaa, jotta ei tarvitsisi miettiä sitä, kun en enää kirjoita niin tiuhaan. Ei tarvitsisi pähkäillä, odottaako joku minun kirjoittavan. Tavallaan olisi helpottavaa lopettaa myös sen takia kerta en enää onnistu pitämään samanlaista merkittävää sisältöä täällä kuin ennen. Ylipäänsä somettamisestani niin blogissa kuin instagramissa on tullut siinä suhteessa pinnallisempaa, että ne eivät pureudu meidän elämämme keskiöön. Enimmäkseen "someperheeni" on nyt kesän ajan ollut kuin "kaunis kuva". Enkä siis nyt tarkoita mitään sellaista, että pinnan alla kuohuisi vaan enemmänkin, että aiheet ovat pyörineet lastenvaatteissa ja perusarkisissa jutuissa. En ole juurikaan tarjonnut mitään pohtivampaa. Vaikka pidänkin kauniista asioista, niin siinä minulle ehkä instagram on riittävä. Pelkkä "kaunis blogi" on ehkä minulle liian merkityksetön aikani tuhlattavaksi.

Harmittaa myös, kun olen saanut niitä postaustoiveita ja en vain ole itse saanut niitä aikaiseksi tehdä. Edelleen muistan kyllä ne, mutta tosiaan olen kai ollut ja olen edelleen lukossa, kun en tiedä mitä tämän blogini kanssa tekisin. Kävisiköhän jossain vaiheessa niin, että arkeemme tulee sellaista luontaista rytmiä että minulla olisi jokin pidempi pätkä päivässä, jolloin voisin tänne kirjoittaa? Tulisikohan joskus vielä iltoja, kun Juliakin nukahtaisi yöunilleen samoihin aikoihin kuin isommatkin lapset ja siten minulla olisi vapaata illasta? Nythän nimittäin Julia tuntuu iltaisin valvovan aina niin pitkään kuin minäkin.

Mutta toisaalla kyse ei ole loppupeleissä täysin siitä ajasta ja sen käytöstä. Kyse on halusta ja tarpeesta. Onko minulla halua ja/tai tarpeita kirjoittaa blogia? Aika monta vuotta käytin "oman aikani" tähän bloggaamiseen. Juurikin siksi, koska halusin kirjoittaa. Koin tarvetta kirjoittaa. Tiedän, että mieheni katsoisi lapsia puolestani vaikka iltaisin jos sanoisin, että kaipaan kirjoitusrauhaa. Mutta jotenkin kai olen sitten ollut siinä mielentilassa, että en jaksa kirjoittaa. En koe riittävää tarvetta kirjoittaa. Paitsi nyt, nyt se jotenkin tuli pintaan ja rupesin vain näpyttelemään. Tosin tähän tämä nyt saa jäädäkin kerta minun pitää lähteä laittamaan Juliaa yöunille... Joka todennäköisesti on taas sen verran aikaa vievä prosessi, että olen itsekin valmis sen jälkeen käymään nukkumaan.

Ehkä blogini tekee hidasta kuolemaa, ehkä se vielä tästä elpyy. En tiedä, en tosissaan tiedä mitä tälle tekisin. Pääasia kuitenkin on, että meillä menee siis hyvin ja nämä murheet blogin lopettamisesta tai sen ylläpitämisestä ovat melko pieniä juttuja.

You Might Also Like

4 kommenttia

  1. Minusta kuulostaa vaan siltä, että teillä hulistaan ja kovaa. Tsemppiä arkeen, kyllä se taas kohta helpottaa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Julian yöt ainakin saatiin nyt toistaiseksi rauhoittumaan, kun muutettiin makuuhuoneessa järjestystä ja laitettiin pinnasänky sivuvaunuksi. Nyt kun vielä saisi Sofian nukahtamaan säännöllisemmin päiväunille, niin tulisi päiviin rauhallisempia hetkiä. Kiitos!

      Poista
  2. Voi, sun blogi on ihan mun lemppareita! Mutta ymmärrän kyllä hyvin sun fiilikset ja aina välillä tulee samantapaisia ajatuksia itsellekin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla! Mä tässä yksi päivä ihailinkin, miten tiheään sä päivität sun blogia. Mä kaipaisin just sitä draivia tähän hommaan tai sit vastakohtana mietin just kokonaan lopettamista. Mutta katsellaan nyt vielä tätä kohtaloa...

      Poista