Synnytystarina: suunniteltu sektio round 2.

17.4.17

Heräsin tiistai-keskiviikko yönä klo 4:00 enkä saanut enää unta. Ei tuo tosin ihmekään, koska tiesi herätyskellon soivan parin tunnin sisällä ja luvassa olisi iso päivä: kolmannen lapsemme syntymä suunnitellulla sektiolla. En ainakaan kokenut kehossani varsinaista jännitystä. Sillä oli varmasti suuri merkitys, että olin kokenut suunnitellun sektion jo kertaalleen ja tiesin pääpiirteittäin, mitä tulisi tapahtumaan.

Sairaalalle täytyi ilmoittautua klo 6:45. Kävin vaihtamassa sairaalakuteet päälle ja kuulin, että meitä ennen olisi ainakin yksi sektio - odottelua siis luvassa. Odottelussa rasittavinta oli lähinnä jano, mutta siitäkin selvisin lopulta hyvin. Aika-arviot leikkaukselle piti hyvin paikkansa: noin 9:30 tuli kätilö sanomaan, että lähdettäisiin liikkumaan leikkaussaliin. Siinä kohtaa tunsin ensimmäistä kertaa sen konkreettisen jännityksen vatsanpohjassa.

Mies meni vaihtamaan itselleen sairaalavaatteet ja minä menin leikkaussaliin valmisteltavaksi. Ihmiset esittelivät itsensä ja kapusin leikkauspöydälle. Yksi ihminen hääräsi käteni kanssa laittaen siihen kanyylia ja ilmeisesti antibiootteja. Kaksi muuta ihmistä laittoivat katetria ja tuo oli taas odotetusti se leikkauksen inhottavin ja kivuliain osa. Tähän mennessä taisi olla kivuliain kerta, hyrrr. 

Hetken päästä tuli anestesialääkäri, joka kommentoi jotain "taitaa jännittää, kun syke on niin korkea". En tainnut vastata siihen mitään, mutta mietin että ei kai tuo ihmekään ole, jos juuri äsken jouduin keskittymään siihen, että en huuda katetroinnin aiheuttamasta kivusta... Kuulin takanani keskustelua siitä, millaisin ainein puudutetaan ja he päätyivät käyttämään samaa yhdistelmää kuin viime kerralla kerta silloin puudutus oli tehonnut.

Ja niin piti taas selkää köyristää, jotta puudutus saatiin paikoilleen. Tällä kertaa tunsin tuonkin kaikista eniten, ei se kovaa kipua ollut mutta mietin kyllä, että onneksi en näe minkä kokoista piikkiä selkääni oikein painetaan. Aika pian tunsin, kun nestemäinen aine levisi selkään ja sen vaikutus oli nopea. 

Tällä välin lääkäri oli saapunut jo paikalle ja mietin ääneen, onko mieheni tulossa. Lääkäri kertoi, että kätilöä ja miestä odotellaan ja sitten aloitetaan. Pian mies olikin siinä vierellä ja taisin jotain jutella hänelle, kun lääkäri aloitti jo toimenpiteen.

Leikkauksen aikana tunsin, että jotain siellä häärätään ja katosta näin jotain epämääräistä heijastusta, josta erotin ainakin punaisen värin. Yritin tietoisesti kuitenkin olla kauheasti katselematta sinne kattoon. En muista enää yhtään, mitä mies minulle puhui tai puhuiko mitään. Joku henkilökunnan jäsenistä kysyi, haluanko kuulla mitä siellä tapahtuu mutta en minä varsinaisesti halunnut. Hän kuitenkin mainitsi, että pää on jo ulkona. Tuosta menikin pieni hetki, kun tuli se tuttu hauska tunne, kun iso paino lähtee päältä pois. Kello oli 10:10 ja vauva syntyi. 

Kuulin lääkärin kommentoivan, että pieni vauva, minkä johdosta ehdin jo miettiä kuinka pieni sieltä oikein syntyi... Joku toinen ääni sanoi perään "kauniin värinen". Sitten kuulin vauvan itkun ja hymy levisi kasvoilleni. Pian tuli kyyneleetkin. Mies meni kätilön kanssa sivuun puhdistamaan vauvaa ja ottamaan mittoja. Taustalta kuulinkin mittojen olevan 3070g ja 49cm, mihin totesin ääneen, että hänhän on meidän vauvoista isoin. 

Hoitaja tuli ottamaan rintakehäni paljaaksi ja sanoi, että vauva tulee kohta tähän rinnan päälle. Pian näinkin itse vauvan. Hän ei näyttänyt vieraalta eikä erityisen tutultakaan. Yritin jotenkin kovasti sisäistää sitä, minkä näköinen hän on mutta en saanut mieleeni mitään kuvaavia sanoja. Siinä kun vauva oli rintani päällä hädin tuskin näin hänen kasvojaan enää, koska hän oli kuitenkin niin ylhäällä. Yritin kuitenkin kovasti vilkuilla vauvaan päin ja huomasin, että hänellä on aika paljon hiuksia.

Vauva jäikin siihen rinnalleni koko operaation loppuajaksi eikä hän tällä kertaa perinteisesti lähtenyt mieheni kanssa ihokontaktiin. Meille kerrottiin, että heillä on uusi kokeilu, missä vauva siirretään äidin rinnalle heti leikkauksen jälkeen ja vauva on ihokontaktissa läpi heräämöajan. Meille korostettiin, että tätä tapaa voidaan toteuttaa vielä hyvin rajoitetusti, koska henkilökuntaresurssit eivät aina riitä siihen, että kätilö voisi lähteä vauvan mukana äidin seuraksi heräämöön. Heräämössä vaaditaan siis kätilö paikalle vastuuseen vauvasta. Mutta nyt me olimme onnekkaita, tai ainakin minä olin, koska sain ensimmäistä kertaa viettää lapseni kanssa nuo ensimmäiset tunnit.

Kello taisi olla lähemmäksi 11, kun lääkäri oli saanut puhdistettua kohdun ja parsittua vatsan kiinni. Lääkärin ja minun välissä ollut lakana otettiin pois ja kysyin, miltä se kohdun kunto vaikutti. "Jämäkkä oli" lääkäri sanoi ja oli vahvasti sitä mieltä, että tuon osalta ei ole esteitä lisälapsille. Se oli ilahduttava tieto, vaikka mitään selkeitä suunnitelmia meillä ei ole lisälapsien suhteen. Mutta nyt ainakin valinta tuolta osin jää minulle.

Lopulta minut siirrettiin toiselle sängylle, vauva takaisin rinnalleni ja siitä heräämöön. Heräämössä vauva mönki rinnalle ja juttelimme siinä niitä ja näitä yhdessä kätilön ja heräämön työntekijän kanssa. Puudutus aiheutti taas pientä kutinaa ja minulla oli paikoin vähän kylmä, mutta muuten vointi oli hyvä. Puoliltapäivin kätilön oli päästävä muihin hommiin eikä minun puudutus ollut vielä riittävästi lakannut osastoa varten, joten mies ja vauva lähtivät edeltä ja näin heidät taas tunnin sisällä. 

Leikkauspäivänä morfiini vaikutti vielä niin, että eipä minulla ollut juuri mitään kipuja mutta en toisaalla saanut liikkua vielä sängystäkään pois. Selvisin kuitenkin melko hyvin vauvan kanssa jo ensimmäisenä yönä niin, että otin hänet vierestäni rinnalleni, liikutin itseni sängyn toiselle reunalle selälläni ollessa ja käänsin siitä vauvan taas toiselle puolelle. Toisena päivänä nousin aamulla sängystä ja kävin suihkussa. Tuntui, että selviäisin tälläkin kertaa hyvin vain Burana + Panadol -yhdistelmällä, mutta sitten kuitenkin iltapäivästä yhtäkkiä vessareissulla alkoi kova viiltävä kipu keskellä vatsaa. Se säikäytti ja laittoi itkemään ja otin yhden kovemman 12 tuntia vaikuttavan kipulääkkeen. Se vei nopeasti taas kivut pois, mutta jätti pienen pelon siitä, jos tuo kipu tulee takaisin. Ei se onneksi tullut ja pystyin hoitamaan vauvaa kokonaan itse. Koska minä olin riittävän hyvässä kunnossa ja vauvalla oli kaikki hyvin, niin pääsimme kotiin jo perjantaina - kaksi vuorokautta leikkauksesta.

Eilen sunnuntaina istuin leikkipihallamme katsomassa, kun kaksi isompaa touhusivat hiekkalaatikolla ja pienin perheenlisäyksemme nukkui vaunuissa. Ihmettelin miehelleni ääneen, miten nykyajan lääketiede on kyllä ihmeellinen asia. Vielä keskiviikkoaamuna odottelin sairaalan kahviossa tulevaa sektiota ja sunnuntaina istun pihalla operaation kokeneena. Toipumisessa toki vielä kestää, mutta silti: olen tosi iloinen ja tyytyväinen, että tämäkin sektio meni niin hyvin, että tuskin kovin enempää voi toivoa.

You Might Also Like

2 kommenttia

  1. Ihana synnytystarina! 😍 muistelen että miehesi on kotosalla nyt niin pääset varmaan hyvin lepäilemään ja saat rauhassa toipua. Olisikin mukava lukea esim kotitöiden ja lastenhoidon jakamisesta nyt kolmannen lapsen myötä 😊

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Turhan monena päivänä on kyllä jäänyt päiväunet välistä, mutta olen ehkä sitten vaan malttamaton... Voisin kyllä yrittää kirjoittaa noista tässä joku kerta, kun juuri tänään mietin noita asioita :)

      Poista