Onko hän viimeinen?

8.1.17


Olen jo useamman kerran kirjoittanut teemasta, mikä on meidän "oikea lapsilukumäärä". Nyt kolmatta odottaessani edelleen tuo sama kysymys pyörii niin minun kuin kyselyistä päätellen muidenkin mielessä: "Onko hän viimeinen?"

Sen olen näinä lapsivuosina ehkä nyt vihdoin oppinut, että suunnitella voi mutta suunnitelmilla on myös tapana muuttua. Antonia odottaessani kaavailin, että seuraava voisi tulla ehkä neljän tai mahdollisesti viiden vuoden päästä. Sopivalta aika tuntui yrittämiseen kuitenkin jo reilun vuoden päästä Antonin syntymästä. Sofian synnyttyä ajatus kolmannesta tuntui taas melko kaukaiselta, mutta sama toistui ja Sofian täytettyä yksi huomasin olevani valmis. Aina mukana on ollut sitä "oikeaa tunnetta", mutta asian järkeistäminen ei ole ollut niin yksinkertaista - asioilla kun aina tuppaa olemaan niin hyvät kuin huonotkin puolensa.

Nyt kolmas vauva mahassa toivon tietenkin ensisijaisesti, että saisimme tämän kyseisen vauvan terveenä syliin ja toivottavasti arki hänen kanssaan sujuisi hyvin. Mutta samassa olen kyllä miettinyt, olenkohan nyt viimeistä kertaa raskaana. 

Näitä asioita miettiessäni ihan ensimmäisenä muistutan itseäni siitä, että minulla on edessä jo kolmas sektio. Synnytystapani voi hyvinkin olla se rajoittava tekijä. Olen myös päättänyt, mikäli leikkaava lääkäri sanoo kohdun ohentuneen huolestuttavassa määrin, niin se on sitten siinä. Meidän lapsiluku saa jäädä kolmeen, mikäli neljännen yrittämisessä olisi selkeästi isompia riskejä. Tavallaan siis tuntuukin, että minun olisi turha miettiä näitä, kun tuo kohdun kunto on nyt alkuun hyvinkin määrittelevä tekijä tässä asiassa. Toivoisin kylläkin, että saisin itse sen mahdollisuuden valita, haluanko joskus neljättä yrittää. Vähän myös pelkään, että jos tämä nyt jää kohdun takia viimeiseksi, niin en ole kuitenkaan oikein osannut mieltää tätä raskautta varmasti sellaiseksi.

Aina välillä kuulee ihmisten puhuvan siitä varmuuden tunteesta,  että tämä on hyvä; tämä on juuri sopiva määrä lapsia meille. Minä en ole vielä saavuttanut tuota tunnetta ja aavistuksen odotankin, voisiko se tulla sitten tämän kolmannen myötä. Vai onko niin, että minun lapsuudesta ajateltu 3-4 lasta kallistuu toiveissa enemmän sinne neljän puolelle? Jossain määrin jopa tuntuu, että en vain uskalla myöntää sitä itselleni. Minua aavistuksen hävettää haluta niin monta lasta. Tuntuuhan minusta nytkin paikoin vähän kiusalliselta, jos kuljen vaikka ruokakaupassa kaksi pientä lasta rattaissa ja raskausmaha pystyssä. Ehkä aavistuksen vainoharhaisena mietin, ajatteleeko nuo meitä silmäilevät katseet sitä, miten tuo nainen ei varmaan osaa tehdä mitään muuta kuin lisääntyä. Yritän jättää nämä ajatukseni omaan arvoonsa, mutta kovin helppoa se ei ole. Ymmärränhän minäkin, miksi se kaksi lasta ajatellaan yleisesti niin hyväksi määräksi. 

Miehen kanssa oli puhetta lapsien lukumäärästä juurikin eilen. Hänellä ei ole mitään vahvoja ajatuksia, kieltoja tai toiveita. Hän on tyytyväinen kolmeen, mutta voi ainakin ajatuksen tasolla hyväksyä tällä hetkellä sen neljännenkin. Sinänsä hän oli kyllä kanssani samoilla linjoilla siitä, että näitä ei oikeastaan tarvitsisi miettiä nyt, koska elämä kuitenkin vie ja näyttää. Sen verran olemme kuitenkin sopineet, että jos tämän kolmannen jälkeen tulee suositus, että ei enempää niin mies menee vasektomiaan. Tavallaan tuo ele tuntuu arvostettavalta, se ikään kuin laittaa meitä samalle linjalle.

Ehdin jo sanomaan miehelle, että tuskinpa haluaisin sitä neljättä kuitenkaan ihan samalla sarjalla kuin näitä kolmea edellistä. Mies naurahti ja muistutti minun sanoneen samaa aikaisemminkin. Tekisi mieli toistaa itseäni: "Niin, mutta nyt on tilanne eri." Juuri nyt nimittäin tuntuu siltä, että kolme alle viisivuotiasta on sellainen kokonaisuus, että siihen yhtälöön ei neljättä kovin nopeasti yhdistetä. Mutta sitten taas: vaikka mikään ikäloppu en olekaan, niin ajatuksissani on aina ollut, että vauvoja ei tulisi enää 35 ikävuoden jälkeen. Tämä suunnitelma antaisi minulle viitisen vuotta harkinta-aikaa neljännen suhteen, mikäli lääkäri näyttää kohdun osalta vihreätä valoa. Viisi vuotta ei alkuun tunnu kovin paljolta, mutta kun muistan, että Antonkin täyttää tulevana kesänä vasta neljä, niin kyllä: viidessä vuodessa ehtii tapahtumaan paljon.

Vastauksena kysymykseen, onko tämä vauva kolmonen nyt viimeinen, voin tällä hetkellä vain sanoa: en tiedä. Nyt odotan sektioon ja yritän olla toivomatta mitään suuria. Yritän hyväksyä sen mahdollisuuden, että kolme tulee olemaan meidän luku - halusin minä sitä tai en. 

Ps. Etsiessäni jotain kuvaa tähän postaukseen, tuli Sofian vauvakuvista välittömästi mieleen, miten ihanaa on, että meille tulee vauva. En sitä oikein selittää, miksi vauvat on niin ihania, mutta vauvojen on varmasti pakko aiheuttaakin tuollaisia vahvoja söpöyshalihoivaus-tunteita ja -ajatuksia, jotta ihminen niitä ylipäänsä haluaa ja vieläpä hoitaa.

You Might Also Like

4 kommenttia

  1. Olen seurannut blogiasi sofian raskaudesta saakka mutta en nyt muista miksi lapsenne ovat syntyneet sektiolla. Olisikin mukava lukea mietteitäsi lähestyvästä synnytyksestä ja siitä että edessä on edelleen sektio (??) etkä ole saanut synnyttää alakautta. Ihan näin postaus-ehdotuksena :) tuo lapsiluku asia on vähän juuri noin että ei kannata varmaksi sanoa ennen kuin jokin on varmaa. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ainakin tässä postauksessa olen käynyt läpi niitä syitä, miksi ensimmäinen meni sektioon ja miksi toisella kertaa päädyin valikoimaan sen suunnitellun sektion: http://www.laineillablogi.fi/2015/04/sektio-vs-alatiesynnytys-kuinka-tehda.html

      Mutta juu, pitää kyllä kirjoitella ainakin vielä noista mietteistä mitä liittyy tulevaan sektioon ja mitä ajattelen siitä, että alatiesynnytys on jäänyt kokematta ja jää jatkossakin kerta Suomessa on käytäntö, että kahden sektion jälkeen loput menee aina automaattisesti sektioon.

      Poista
  2. Mulla samanlaisia mietteitä, kun nyt on menossa tämä neljäs raskaus, joka siis oli hieman ylläri ja oltiin tätä ajateltu vasta ehkä vuoden-parin päähän. L.a. on kahden kuukauden päästä. Mäkin olen vähän ajatellut, että "rajapyykki" olisi tuo jotain 35-37 vuotta. Mies on minua pari vuotta vanhempi ja hän on sanonut, että ei haluaisi tulla isäksi enää nelikymppisenä. Eli olisikohan se 37 sitten meidän rajamme... tänä vuonna täytän 31. Välillä tunen itseni suht nuoreksi äidiksi kun miettii, että moni saa tämän ikäisenä esikoisensa. Välillä taas tuntuu, että olen "jo" tämän ikäinen ja esim. sitä työhistoriaa on verrattain vähän. Mutta missäpä välissä sitä kaikkea olisi ehtinytkään? Meillä kuitenkin jossain määrin elää edelleen se haave viidstä lapsesta ajatuksen tasolla, vaikkei tämä neljäs ole vielä edes syntynyt. Varmaa kuitenkin on, että sitä viidettä ennen tulisi oikeasti pidempi tauko, jotain neljä-viisi vuotta kenties. Ja vaikka se onkin haave (ensisijaisesti minun, mutta mieskin on pohtinut viime aikoina, että onko tämä viimeinen), niin tokihan viisi lasta on jo sellainen määrä, että sitä tulisi pohtia monelta kantilta.

    Mä sain toisen tutkintoni valmiiksi ennen joulua ja kun olin yliopistolla loppuseminaarissa toisessa kaupungissa, näin taas opiskelukavereita, joita olen viimeksi nähnyt joskus keväällä ennen muuttoamme. Yksikin kysyi ihmetellen, että taasko sä olet raskaana. Ja seminaarissa tuli ähän jännä tunne, kun melkein kaikki olivat jatkamassa harjoittelustaan suoraan töihin, ja minä olin niitä harvoja, joilla ei ollut tiedossa työpaikkaa (ja ainoa, joka oli raskaana). Toki monet noista yliopistokavereista ovat minua sen 2-6 vuotta nuorempia, jolloin perheen perustaminen ei välttämättä ole heille vielä ajankohtaista. Mutta silti tuli vähän sellainen tunne, että taas pohtii näitä elämänsä valintoja.

    Ja usein tuo mainitsemasi epäilevä tunne tulee minullekin, kun liikun kolmen lapsemme kanssa maha pystyssä. Mutta tuntuu myös, että mitä vanhemmaksi tulen, niin ne omat arvot suodattuvat esiin entistä selvempinä ja asettuvat järjestykseen. Silloin yritän ennemmin muistaa ne toiset katseet ja lauseet, joita myös katraamme kanssa saa kuulla, etenkin vähän vanhemilta ihmisiltä. Vilpittömiä hymyjä, kehuja kauniisti käyttäytyvistä ja suloisista lapsista ja elämää jo kokeneiden ihmisten mukavia kysymyksiä lapsiperhearjesta ja muistelua omista, vastaavista ajoista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin välillä havahdun siihen seikkaan, että useimmat ovat saamassa ensimmäistään tällä iällä. Mutta sitten heillä on usein takana muita saavutuksia, että valintojahan nämä tosiaan tietyssä määrin on. Ja edelleen mietin kyllä tuota työseikkaa ja omaa ikää suhteessa siihen, mutta ajatukset kyllä vähän rentoutui kun puhuin erään naisen kanssa, joka sanoi sitä että töitä kyllä ehtii vielä tekemään paljonkin, vaikka sinne työelämään suuntaa päälle kolmekymppisenä. Ja tottahan se on, tällä näkymin eläköitymisikä tulee olemaan aikamoisen korkea.

      "Taasko sä olet raskaana", no on tosiaan ollut aika suora kysymys, minkä muoto paljastaa kysyjästä paljon.

      Ja minä uskon kanssa tuohon, että ikä tuo jonkinlaista varmuutta sen suhteen, että me emme tosiaan ole samasta muoteista tehtyjä ja paras luottaa siihen omaan tuntumaan. Välillä mies ehkä vähän huvittavastikin jaksaa muistuttaa, että minä olen vielä nuori ja kyllä nuo sosiaalisen paineen ajatukset helpottuu - vaikka mies on siis itse kaksi vuotta vanhempi.

      Minä en kovin usein noita toisia katseita ja lauseita saa, mutta eräs mummo on kyllä jäänyt mieleeni, joka sanoi liikennevaloissa: "Tuo se on parasta aikaa elämässä." Viittasi siis juuri tähän äitiaikaan, kun on pieniä lapsia. Ja itsekin kyllä usein ajattelen, että noin varmasti on vaikka toki muutkin elämän osa-alueet voivat olla hyvinkin mielekkäitä.

      Poista