Tunnemaailmat parisuhteen kentällä

6.11.16


Olen joskus täällä kertonut, että meidän parisuhteemme on sellainen, joka aaltoilee. Kaippa jokaisessa ihmissuhteessa on ne huiput ja pohjat. Enkä osaa edes kuvitella sellaista parisuhdetta, joka olisi pelkkää ylämäkeä. Mutta sitä on todella kovasti yrittänyt pähkäillä ja ratkoa, mikä se oikein on, joka laittaa oman parisuhteen välillä valumaan sinne alamäkeen.

Havainnoissani olen päätynyt siihen tulokseen, että meillä mennään enimmäkseen miehen fiilisten mukaan. Hän on persoonaltaan sellainen, jolle tulee hyviä ja ei niin hyviä kausia. Hyvinä kausina hän on aktiivinen, iloinen ja miellyttävä. Ei niin hyvinä kausina hän kaipaa rauhaa, on selvästi passiivisempi ja äreä. 

Minä taasen olen jotakuinkin myötäeläjä, ainakin mieheni suhteen. Kun hänellä tuntuu menevän hyvin, niin usein minullakin menee. Joskus käy niin, että en tajua miehen haluavan olla rauhassa. Sitten, kun alan selvemmin aistimaan sen, niin osaan vetäytyä joksikin aikaa. Mutta hiljalleen se alkaa kuluttamaan. Tuntuu siltä, kuin omassa kodissa pitäisi joko olla aavistuksen varuillaan tai vastaavasti pitäisi sulkea silmät tuolta mörökölliltä, joka asuu saman katon alla. Ja vaikka kuinka mies yrittää olla purkamatta pahaa oloaan minuun, niin kyllä hänen käytöksensä paikoin väistämättä tuntuu passiivis-aggressiiviselta.

No usein tämä sitten kärjistyy siihen, että minä en jaksa enää. Minulla tulee niin sanotusti mitta täyteen ja kun minua ärsyttää, niin minä osoitan sen miestä suoremmin. Tulee siis konflikti ja sen myötä keskustellaan. Tai no usein mies haluaisi keskustella, mutta minä olen vielä niin ärsyyntynyt ja rasittunut siitä miehen sietämisestä, että en heti halua ruveta puimaan asioita. Mutta aika pian sitä kuitenkin taas selvitetään tilannetta ja yritetään luoda harmoniaa.

Jännä juttu vaan, että silti ne aallot tulee. Vaikka kuinka yrittäisi vääntää, kiertää ja sumplia niin ei niistä tunnu pääsevän eroon. Eikä siinä sinänsä mitään, koska meidän valttikorttimme on aina ollut se, että osaamme keskustella asiasta kuin asiasta, mutta kyllä sitä kieltämättä vähän ihmettelee, voiko näiden tilanteiden syntymistä edes välttää. Onko siihen mitään taikakeinoa?

Mies on sanonut, että minun pitäisi yrittää olla imemättä niitä tunteita itseeni. Että minun ei kannattaisi ottaa itseeni siitä, jos miehellä vaan on jokin ikävä tunnelma. Helppoahan tuo olisi, mikäli olisin tunnekylmä robotti. Mutta kun sitä on vuosien mittaan oppinut tuntemaan toista, niin tavallaan rasittuu jo siitä, kun tunnistaa miehen olevan tietyssä moodissa. Juuri siinä moodissa, joka luo kitkaa välillemme ja tuntuu kestävän pienen ikuisuuden. 

Jos mieheni olisi viiva, niin hän olisi aaltomainen. Jos minä olisin viiva, niin olisin sellainen tasaisen käyräinen. Mieheni tunnemaailma on vuodenaikoja ja minun vuorokausia. En ole siis kovinkaan temperamenttinen, mutta jotakuinkin herkkä erilaisille vaikutuksille. Mutta siinä missä olen herkkä, niin aika hyvin ja nopeasti palaudun normitilaani. Siksi ehkä miehen aallot tuntuvatkin minusta välillä puuduttavan pitkiltä ja paikoin kohtuuttomilta ainakin näin perhearjessa. 

Sama pätee anteeksiantoon: Jos minä olen käyttäytynyt miestäni kohtaan huonosti ja siten rasittanut häntä, niin miehellä kestää päivä tai kaksi palautua siitä. Vaikka hän siis olisikin omien sanojensa mukaan antanut anteeksi, niin silti minusta tuntuu, että saan kärsiä pitkän rangaistuksen. Jos miehellä on syytä saada anteeksi, niin minä lepyn ja palaudun normitilaani selvästi nopeammin.

Tunnemaailmoja on erilaisia, sehän on selvää. Eikä sitä oikein voi sanoa, kumpi tässä on tunnemaailmoineen parempi tai huonompi: minä vai mies. Mutta näiden tiedostaminen kyllä jossain määrin auttaa siinä arjessa ja toisen ymmärtämisessä. Silti on se kieltämättä jännä, kuinka ne samat teemat ja ongelmat toistuu. Vaikka kuinka me yritämme järkevinä ihmisinä niitä ratkoa ja ennaltaehkäistä, niin ei se täysin onnistu. Osittain kai kuvittelee, että kyllä nyt tiedostamalla pitäisi saada muutosta aikaan ja kyllä sitä varmaan vähän saakin, mutta on se kyllä niin, että parisuhteessa pitää jatkuvasti työskennellä. Ja nimenomaan pitää vielä haluta työskennellä.

Millaisia tunnemaailmoja te tunnistatte itsessänne tai kumppanissanne?

You Might Also Like

4 kommenttia

  1. Ihan kuin omasta kynästä tämä teksti. Meillä on täysin sama asetelma. Jotenkin toivon, että tämä miehen aaltoilu tasaantuisi vuosien varrella, ja onkin jo jonkun verran näiden yhteisten 10 vuoden aikana tasaantunut. Ärsyynnyn siitä, että huonoina aikoina koen miehen tunteiden määrittelevän koko kodin ilmapiirin ja pidän sitä vallankäyttönä. Ollaan keskusteltu tuhat kertaa tästä asiasta, kun tilanne ei ole ns. päällä ja silloin miehenikin tunnistaa tilanteen hyvin, että miten hänen negatiivisuutensa tai passiivis-aggressiivinen käytös imee myös kaikki minun energiani. Meillä miehen aaltoilut liittyvät pitkälti työstressiin ja ollaan yritetty puhua keinoista hallita tätä stressiä. Aikuisen perheellisen miehen elämään kun väistämättä kuuluu jonkin verran stressiä. En tiedä, välillä tosi väsyttävää, mutta sitten taas se ihminen on musta muuten niin älykäs ja hauska ja rakas, että sen voimalla ehkä jaksaa noita mielialan heittelyitä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jostain muistan lukeneeni, että kodissa on juuri niin hyvä ilmapiiri kuin miten huonoiten voiva ihminen tuntee. Se tuntui aika osuvalta. Tosin kyllä siinä on varmasti eroja, kuinka ihmiset omaksuu muiden fiiliksiä itseensä koska ei mies niin helposti kopioi minun tunnelmia.

      Meillä on myös mietitty sitä, mikä niitä tunnelmia/mielialoja miehelle luo ja ainakin yhtenä vaikuttavana tekijänä on miehen atooppisen ihon kunto. Toinen on liikunta; jos hän ei käy vaikkapa viikkoon salilla, niin hän on selvästi äreämpi.

      Minulla on ihan samat fiilikset: miehessä on paljon hyvää, mutta joskus sitä miettii, mitenkähän sitä oikein jaksaa elää sen toisen tunnemaailman ehdoilla. Jospa sitä sitten molemmat ajan saatossa oppisi vielä enemmän, mies hallitsemaan kausiaan ja minä vastaavasti niiden ottamista itseeni.

      Poista
  2. Tosi mainiosti ilmaistu tuo "Mieheni tunnemaailma on vuodenaikoja ja minun vuorokausia.", piti ihan useampaan kertaan lukea!

    Oma 7 v parisuhteeni päät(t)yi juuri eroon ko. asioiden tiimoilta. Itse itkeskelin että olisin valmis vielä tekemään töitä suhteen eteen,mutta arvostan kyllä exäni rehellisyyttä siinä,että hän totesi ajattelevansa että ei suhteen tarvitse olla mikään hemmetin työmaa. Hän uskoi että paremmin mätsäävässä suhteessa eläminen voisi olla vaivattomampaa,hänestä parisuhteen pitäisi olla arjen iloisin eikä raskain asia. Ihan ymmärrettäviä pointteja vaikka itseni on todella vaikea päästää irti turvallisesta arjestamme. Nykymaailma mahdollistaa paremmin sarjamonogamian;tietyn ihmisen kanssa kuljetaan tietyn matkaa,ja erilleen kasvaessa on mahdollisuus jatkaa jonkun toisen kanssa.

    Mulle näin lukijana syntyy vaikutelma,että teidän vahvuus on avoin keskustelu! Vaikka olisi vaikeita aikoja ja ärsyttäviä asioita,ette vaikuta lakaisevan ongelmia täysin maton alle. Upea taito!

    Koen että yhdessä-saati perheenä- eläessä omille tunteille on saatava tilaa,mutta aikuinen ihminen ei voi vaatia perheen mukautuvan mielenliikeisiinsä,mököttää tai heijastaa ongelmia perheeseensä ihan loputtoman paljon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä mies on se osapuoli, joka tuntuu vahvemmin uskovan siihen, että puhumalla selvitään kaikesta. Kyllä minäkin toki siihen kovasti luotan, mutta on ollut ainakin omalta osaltani puhetta juurikin tuosta, että ei yhdessä olemista pidä kuitenkaan arvottaa niin ylös, että ollaan sitten yhdessä vaikka siinä olisi jatkuvasti paha olla. Toisaalta meistä molemmat myös ajattelee niin, että ihan jokaisessa suhteessa on ne omat ongelmansa ja ei se läheskään aina "vaihtamalla parane". Toki uusi suhde voi olla virkistävää vaihtelua, kun alussa yleensä asiat näyttää kirkkaammilta ja tuoreilta mutta ajan myötä niitä ongelmiakin alkaa nousta pintaan. Tästä ollaan siis miehen kanssa päädytty siihen ajatukseen, että meidän on varmasti paras olla yhdessä, koska me sentään osaamme käsitellä ongelmiamme ja tehdä yhteistyötä. Kaikkien kanssa tuo ei onnistu. Ja lisäksi tietenkin ne yhteiset lapset motivoivat voimakkaasti tsemppaamaan.

      Ja niin, samaa mieltä: perheessäkin jokaiselle on suotava tilaa tuntea, mitä tuntee mutta toki tuntevienkin pitää ottaa huomioon muut ihmiset. On sallittua ottaa omaa rauhaa, mutta pitäisi myös ymmärtää, miksi se etääntyminen saattaa aiheuttaa muissa ikäviä fiiliksiä.

      Ikävää kuulla erostanne, toivottavasti asiat kuitenkin setviytyy kaikille parhaalla tavalla!

      Poista