Monen monta syytä, miksi elektroniikka ja pelit sopivat lasten maailmaan

11.9.16


Viime päivinä on iltapäivälehdet kirjoitelleet Ruotsin kuninkaallisen pariskunnan Victorian ja Danielin päätöksestä kieltää tablettilaitteet kokonaisuudessaan heidän neljävuotiaalta tyttäreltään. Vähän selasin juttuihin tulleita kommentteja ja arvatenkin sinne olivat enemmän kirjoitelleet he, jotka jakavat näkemyksensä ruotsalaisen pariskunnan kanssa. Minun on pitänyt jo aikoja sitten kirjoittaa näkemyksistäni lapsiin, peleihin ja elektroniikkaan. Nyt tämä kyseinen tapaus nosti taas ajatuksia mieleen, joten nyt vihdoin istuin paikalleni ja sain tämän ylös:

Meidän molemmat lapset ovat saaneet käsiinsä kännykän ja tabletin alle yksivuotiaina. Eivät he tietenkään mitään vielä tuolloin sillä varsinaisesti tee, mutta luonnollisesti nuo laitteet kiinnostavat, koska ne näkyy paikoin vanhempien käsissä. Olemme siis tietyissä rajoissa antaneet lasten luontaiselle kiinnostukselle periksi.

Anton oli muistaakseni kaksivuotias, kun hän sai ensikosketuksensa varsinaisiin peleihin. Tabletti oli juurikin tässä oiva väline: kaksivuotias harjoittaa samalla sormien koordinoimista, mutta saa viettää aikaa sellaisen toiminnan parissa, mihin hän itse suuntautuu. Muistan ihmelleeni, kuinka Anton ratkaisi erilaisia ongelmatehtäviä, missä esimerkiksi jokin osa täytyi liikuttaa toisaalle, jotta toinen osa pääsi etenemään. Anton tykkää myös pelata Ekapeliä, jossa harjoitellaan kirjaimien äänteitä ja siten siis opitaan samalla tunnistamaan kirjaimia. Peli on lähtökohtaisesti suunnattu esikoululaisille ja lukivaikeuksia kokeville lapsille, mutta hyvin se näkyy sujuvan meidän kolmevuotiaaltakin. Pelin on kehittänyt itseasiassa Jyväskylän yliopisto, mm. täältä löytyy siitä artikkeli

Olen siis vahvasti sitä mieltä, että elektroniikkalaitteet eivät ole mikään demoni lastenkasvatuksessa, mikäli niitä osaa hyödyntää oikein. Peleistä löytyy monia opetushenkisiä yksilöitä ja joskus nimenomaan niillä saadaan lapsi kiinnostumaan parhaiten jostain sellaisesta, mihin hän saattaa tarvita lisäharjoitusta. Ylen sivuilla vinkataankin viidestä kotimaisesta opettavaisesta pelistä, missä mainitaan myös tuo Antonin pelaama Ekapeli. 

Aina minun mielestä pelin ei kuitenkaan tarvitse olla pääsääntöisesti opettava. Lapsikin on oikeutettu viihdykkeisiin ja tässä mielessä peli on parempi vaihtoehto kuin piirretty. Ainakin siinä suhteessa, että lukemani tutkimuksen mukaan pelaaminen aktivoi huomattavasti suurempaa aivoaluetta kuin ohjelmien katsominen. Vaikka peliä pelattaisiin puhtaasti viihdykemielessä, niin silti niissä voi potentiaalisesti kehittää ongelmanratkaisua, reagointikykyä, luovuutta, yleistietoa ja jopa liikunnallista terveyttä, mikäli pelaisi vaikka XBOXin Kinectillä. Selvästi niiden parissa opetellaan myös erilaisten tunteiden käsittelyä, epäonnistumisesta onnistumiseen.

Minusta onkin vähän huvittavaa, kuinka osa ihmisistä tuntuu hyväksyvän television katsomisen lapselle, mutta tietokoneet, tabletit ja vastaavat peleineen on pahasta. Tässä on melko varmasti kyse siitä, miten jokin uusi tulkitaan pahaksi. On ihan pakkoa kysyä, millä tavalla liikkuvan kuvan passiivinen katsominen voisi olla parempi kuin sellainen tekeminen, johon lapsi konkreettisesti osallistuu? Me emme kiellä kyllä piirrettyjäkään, mutta ennemmin ohjaan Antonia pelaamaan kuin istumaan television eteen.

Jotkut sanovat, että televisio tai tabletti auttavat lasta pysähtymään hetkeksi ja keskittymään johonkin. Antonilla ei ole koskaan ollut keskittymisen suhteen ongelmia mutta nyt kun hän on käynyt hoidossa, olen laittanut merkille, että pitkien hoitopäivien jälkeen hän haluaisi viettää enemmän aikaa pelaamalla tai katsomalla piirrettyä. Ja ymmärtäähän tuon: monet aikuisetkin ihmiset haluavat vetäytyä omaan rauhaan, kun ovat töissä olleet koko ajan ihmisten keskellä. Televisio ja pelaaminen tutkitusti siis myös rentouttaa.

Tähän yhteyteen voisi vielä heittää argumentiksi kehitys-kortin. On ilmiselvää, että maailma teknologistuu jatkuvasti. Jotkut eivät osaa pysyä perässä, jotkut tietoisesti hangoittelevat vastaan. Mutta silti tuo kehitys vaan menee eteenpäin. Nyt jo peruskoulussa käytetään kännyköitä opetuksen tukena, tietokoneen omistus lukiolaiselle on miltei välttämättömyys. Ikävä kyllä, nuorella on suurempi todennäköisyys syrjäytyä sosiaalisesti mikäli hänellä ei ole samankaltaisia pelimahdollisuuksia kuin valtaosalla ikätovereistaan. Jotkut sanovat ymmärtävänsä, miksi teini-ikäiselle tabletti ja tietokone voivat olla tärkeitä, mutta kysyvät heti perään: tarvitseeko niitä tuoda jo varhaislapsuuteen? Ei kai sinänsä tarvitse, mutta olen tässä tekstissäni halunnut tuoda esiin niitä seikkoja, missä mielessä se voi olla jopa hyvä asia. Onhan selvästi myös niin, että sen minkä aloittaa jo varhain, niin kyvyt siinä on todennäköisesti paremmat kuin sellaisella, joka aloittaa huomattavasti myöhemmin.

Viimeisenä, mutta ei suinkaan vähiten tärkeänä: totta kai tässäkin asiassa vallitsee kohtuus. Me emme anna Antonin katsoa televisiota tai pelata lainkaan niin paljon kuin hän tahtoisi. Miltei päivittäin tulee tilanteita, kun joudumme sanomaan "mitäpä jos vaikka leikkisit". On tutkimuksia siitä, miten näytöillä oleminen ennen nukkumaanmenoa potentiaalisesti huonontaa unenlaatua ja siksi yritämme pitää näyttöhetket keskellä päivää. Juuri vastikään julkaistiin uudet valtakunnalliset liikuntasuositukset, joiden mukaan alle 8-vuotiaan olisi hyvä liikkua kolme tuntia päivässä. Takuulla tuon ehtii lapsi liikkumaan, vaikka viettäisi tunninkin päivästä näytön edessä. Ja ymmärrän kyllä, kun vanhemmat usein kokevat elektroniset laitteet saatanallisiksi, koska usein niiden rajoittaminen aiheuttaa riitaa. Voi tuntua ehkä helpommalta kieltää laitteet kokonaan, jotta ei tarvitse käydä niitä ainaisia keskusteluja siitä, miksi juuri nyt ei saa pelata tai miksi se televisio täytyy sulkea. Mutta eikö tuo ole tavallaan helpoimman kautta menemistä? Vähän sama kuin jättäisi aina lapset kotiin ruokakauppaan mentäessä, koska ei jaksa kuunnella sitä lasten valitusta siitä, kun eivät saa karkkia. Pelaaminen ja television katsominen on usein hauskaa, siksi se on myös koukuttavaa eivätkä lapset osaa vielä rajoittaa itseään - harva aikuinenkaan osaa. 

"Rajat ja rakkaus" tuntui usea vanhempi julistavan yhtyessään ruotsalaisen pariskunnan tablettikieltoon. Niinpä, noiden perään minäkin julistan mutta aivan eri mielessä. Rakkaudesta lapsiini annan heidän tehdä heitä kiinnostavia asioita, mitkä voivat kehittää ja viihdyttää. Rakkaudesta lapsiini myös rajoitan noiden viihdykkeiden käyttöä, mutta en millään onnistu näkemään, mitä hyvää olisi noiden totaalikieltämisessä.

Ps. Postauksen kuva on jo yhdeksän kuukautta vanha. Siinä 2,5-vuotiaani tuulettaa voittoaan, kun on saanut tyhjennettyä pelikentän palloista. Tuo Peggle-peli on hauska tapa kehittää ongelmanratkaisua, tarkkuutta ja käsitystä syy-seuraussuhteesta.

EDIT: Selvästikin iltapäivälehtien lööpit ovat olleet harhaanjohtavia, koska vaikka otsikoissa väitetään perheen kieltävän tablettitietokoneet, niin todellisuudessa he vain rajoittavat niiden käyttöä. Yritänpä muistaa jatkossa lukea jutut kokonaisuudessaan, niin en saa vääränlaista tietoa pelkkien otsikoiden ja muiden kommenttien perusteella. Ehkäpä siis jaankin samankaltaisen näkemyksen kuninkaallisen parin kanssa...

You Might Also Like

0 kommenttia