Hajatelmia elämänvalinnoista

3.7.16

Melkein aina, kun ajamme Kuopioon, keskustelen mieheni kanssa siitä, miten tätä elämääni tulisi elää. Mikä olisi hyvää, mihin olisi velvollisuuksia, mitä haluan ja näitä vastaavia kysymyksiä. Niin kuin olen täällä blogissa kertonut on työ- ja perhe-elämän haaveet välillä vaikeasti yhdistettävissä.

Ei ole mikään salaisuus, että haluan kolmannen lapsen, ehkä jopa neljännenkin. En nyt erityisemmin vauvakuumeile, mutta huomaan usein ajattelevani sitä, milloin se oikein olisi paras hetki sille kolmannelle. Kun sain Antonin, niin ajattelin että lähden siitä sitten sujuvasti työelämään. Oli kuitenkin jo ennen Antonia varmaa, että haluamme toisen ja sitten ajateltiin, että antaa sen toisen nyt tulla ja jos sitä työelämään siirtymistä yrittäisi sen jälkeen. Nyt on se toinenkin jo yksivuotias, töitä on haettu ja kolmas on lähinnä mietinnässä "milloin?". 

Tänä iltana jostain syystä päädyin miettimään sitä, mitäpä jos vain pyöräyttelisin nyt niitä muksuja (sillä edellytyksellä, että niitä vieläkin suodaan) ja olisin vapaaehtoisesti kotiäitinä. Töitä nimittäin ehtii tekemään vuosikymmeniä, jos niitä vain onnistuu saamaan. Lapsien saannin yrittämiseen minulla on kymmenisen vuotta. Toki pitkä aika tuokin, mutta juuri niiden töiden takia teenkin tätä laskelmointia. Tuntuu nimittäin jokseenkin helpommalta se, että olisi kotona yhteen putkeen ja sitten keskittyisi vuorostaan töihin. Laskelmoin myös sitä, että lapset hyötyisivät suuresti siitä, että kaikki lapset tulisivat jotakuinkin yhteen putkeen. On järkevämmän oloista jäädä kotiin kolmen tai neljän lapsen kanssa kuin yhden tai kahden. Jos olisin vaikka seuraavat viisi vuotta kotiäitinä, ehtisi Anton jo kahdeksan vuoden ikään ja Sofia kuuden. Kolmas lapsi olisi ehkä sen 3-4 vuotta. Itse olisin viiden vuoden päästä 33-vuotias, suht nuori siis ihan työelämääkin ajatellen.

Mutta sitten tulee jokin vastaan. Jokin siinä on, että kotiäitiyttä ei pidetä kovinkaan arvossa. Yritän kovasti erottaa sitä, onko minuunkin tarttunut se jokin ajatus siitä, että se ei ole hyvää. Ei pitäisi ikään kuin tyytyä vain kotiäitiyteen. Vaikka tiedän omakohtaisesti, että ei se ole mitään lomailua. En lainkaan ajattele, että kotiäitiys olisi turhaa mutta kotiäitejä ei taideta pitää kovin tavoitteellisina. Vaikka pyörittelin tässä vähän mielessä, että jos haluaisin vielä opiskella jotain, niin kotäitinä minulla olisi siihen jonkinlainen mahdollisuus... Eli kyllä niitä tavoitteita löytyy, useitakin. Minun pitäisi vain osata päättää, mitä nyt painotan eniten valinnoissani.

Minulla on ollut jo pidemmän aikaa mielessä teksti "Kaikki palautuu lapsiin". Siinä minun oli tarkoitus kertoa siitä, miten aina näissä elämän mietinnöissäni päädyn siihen, että lapset ovat tärkein asia elämässäni. Jos mietin sitä, miten käytän aikaani, niin lapsiin käytetty aika ei ikinä tunnu turhalta - se on hyvin käytettyä aikaa. En usko, että voisin kokea viettäneeni turhan elämän, vaikka olisin viettänyt kaiken aikani lapsiini. Kun nämä ajatukset tuntuvat niin selkeiltä, niin miksi sitten kuitenkin aivoni puuroutuvat, kun minun täytyy miettiä tulevaisuutta ja siihen liittyviä päätöksiä... Syy lienee velvollisuuksissa ja siinä, mikä on hyvää.

On nimittäin aiheellista jo kysyä, tarvitseeko maailma lisää lapsia. Valtakunnallisesti tuskin, Suomeen ehkä. Ei minun valinnoillani ole kylläkään juuri minkäänlaista vaikutusta suuressa mittakaavassa, mutta kuitenkin. Ymmärrän, miksi joillekin lapsettomuus on moraalinen valinta.

Sitten on myös se kansalaisen velvollisuus. Mikä olisi minun tehtäväni näin Suomen kansalaisena? Mikä on perheemme status? Jonkin verran on ollut puhetta siitä, minkä varaisilla ihmisillä olisi "oikeus" tehdä lapsia. Koen jo jonkinlaista syyllisyyttä siitä, että olemme tehneet kaksi lasta tällaisessa tilanteessa. Samassa haluan kuitenkin pitää kiinni siitä ajatuksesta, että voisimme elää valtiossa, jossa on monenlaisia mahdollisuuksia. 

Sitten on tietysti myös se itse perhe. Mitä hyötyä ja haittaa lisälapsista olisi? Millaisilla ikäeroilla lapset olisi ideaalein saada? Olen paljon miettinyt näitä ikäerojuttuja eikä niihin vaan löydy mitään oikeaa vastausta. Niin valtavasti on kiinni siitä, millainen lapsi on milloinkin ja millainen vauva siunaantuu. Voisi olla, että kolmas lapsi olisi paras saada heti vuoden päästä. Ehkä kahden vuoden päästä Sofialla olisi vahva "uhmakausi", kun taas vuoden päästä hän omaksuisi pikkusisaruksen yhtä helposti kuin mitä Anton omaksui samassa iässä Sofian. Ehkä kolmas lapsi pääsisi paremmin mukaan Antonin ja Sofian jengiin, jos kaikilla on lyhyet ikäerot. Ehkä, ehkä, ehkä... Kun ei näitä vaan osaa ennustaa.

Nyt Sofian syntymän myötä olen jokseenkin onnistunut päästämään irti siitä ajatuksesta, että sisaruksen myötä yksi lapsi häviäisi siinä. Niin, kyllähän minun voimavarat ovat rajalliset ja käsiä löytyy vain se kaksi kappaletta mutta Anton on saanut Sofiasta jo ensimmäisen vuoden aikana niin valtavasti, että en koe Antonin hävinneen yhtään. Vähän hassusti Anton kysyi yksi päivä yhtäkkiä: "Milloin meille tulee uusi vauva?" Ja vaikka se kolmas lapsi ei mene siinä missä kaksikin, niin Sofialla ja Antonilla olisi kuitenkin toisensa silloin, kun se kolmas syntyisi. 

Onhan noita muitakin seikkoja, mitkä pyörivät päässäni lisälapsiin liittyen. Esimerkiksi kieltämättä mietin, mitenkä se vaikuttaa, kun on tehty jo kaksi sektiota. Vuoden pyysivät odottamaan, mutta onko se varmasti riittävästi? Kannattaakohan minun edes elätellä toiveita neljästä lapsesta? Sitten on asuntoasiat ja yleiset talousjutut. Lapsiahan ei kannata hankkia, mikäli haluaa rikastua mutta se on jotenkin pienin murhe. Ehkä siksi, koska omakohtaisesti tiedän että lapsen elämän mielekkyys tulee niin monesta asiasta ja köyhyyttä voidaan kompensoida toisenlaisilla rikkauksilla.

Kello näyttää jo niin paljon, että pitäisi mennä nukkumaan. Mielelläni kuulisin, millaisia ajatuksia teillä on kotiäitiydestä ja näistä mietelmistäni. Millä tavalla sitä tietää, mitkä valinnat on niitä oikeita? 

You Might Also Like

14 kommenttia

  1. Meillä on ollut samanlaisia pohdintoja. Toiveissa olisi varmaan vielä ainakin kaksi lasta. Mutta mulle on alkanut pukata ammatillista kriisiä päälle, kun täytän tässä kuussa 28, eikä mulla ole mitään tutkintoa, joten se on varmaan seuraava askel ja kun muutamme pohjoisesta ensi keväänä pois alan varmaan kartottamaan kouluttautumisvaihtoehtoja. Koulun penkille minusta ei enää ole, joten muita vaihtoehtoja täytyy kartoittaa, mutta todennäköisesti hakeudun koulutukseen, joka kestää kaksi vuotta. Se on tästä hetkestä kolme vuotta eteenpäin, olen silloin 31, kai siinä kerkeisi hyvin vielä pari lasta pukata. :) Aluksi suunnittelimme, että voisimme jättää ehkäisyn pois ensi joulun tienoilla, että Tirppa olisi noin 2v, kun sisarus syntyy, mutta tällä hetkellä tuntuu järkevämmältä se, että alan koulututtautua.

    Näin pari yötä taaksepäin hämmentävää unta, että teidän S tuli meille hoitoon. Olit laittanut mukaan korvikkeita ja lastenruokia ja minä _imetin_ S:ää ja heitin puolet korvikkeista ja ruoista pois, etten jäisi kiinni. Mutta mun äiti paljasti, että olin näin tehnyt. :D Lisäksi en ilmeisesti ollut ollut kovin hyvä hoitaja, koska sanoit minulle "olisit voinut edes pestä S:n". :D Voi alitajunta..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän kyllä, että tuo kouluttautuminen tuntuu tärkeältä. Omassa tilanteessa taas mietin, onko tutkinnostani hyötyä myöhempinä vuosina: koetaanko lapsien saanti ennen työelämää hyväksi vai huonoksi? Mitenkä itse sitten ajattelit, että jos saat tutkinnon ja sen jälkeen jäisit vielä äitiyshommiin niin minkä ikäisenä suunnilleen suuntaisit kokonaisvaltaisesti työelämään? Ei lapsien suunnitteluun tosin taida olla kovinkaan usein mitään parasta hetkeä, aina se on kompromisseja.

      Haha :D Meidän lapset ei ole saaneet tippaakaan korviketta, niin tosi vaikea itse kuvitella tuollainen tilanne :D Erikoinen ajatus, että joku muu imettäisi Sofiaa mutta toisaalla meidän tytöt on aika lähellä samaa ikää niin rintamaidon koostumuskin vastaa varmaan aika hyvin molempien tarpeita.

      Poista
    2. Hmm. Jos jättäisimme ehkäisyn pois noin kolmen vuoden päästä ja saisimme suht perätysten kaksi lasta ja pystyisin heidät hoitamaan kotona siihen asti, että nuorempi on 3v (mun toiveissa on ollut, että lapset saisivat olla kotona siihen saakka), niin kyllähän minä sitten olisin jo jotain 36-37-38, kun menisin töihin? Ehkä, eihän näitä tosin voi niin justiinsa suunnitella. Jos kävisin kouluttautumassa tässä välissä, niin voisin sitten toimia vaikka pph:na ja pitää pienemmät lapset kotona vähän pidempään ja tehdä töitä kotona sitten lasten hoidon parissa. No mutta nää on vaan tämmöisiä pohdintoja vielä..

      Poista
    3. Jep, mullakin tämä teksti oli sellaista pohdiskelua erilaisista vaihtoehdoista. Mikään ei oikeastaan tunnu vielä selvästi parhaalta, niin siksi vaikea suunnistaa minnekään...

      Poista
  2. Alalla ja tehtävien vaativuustasolla on varmaan aika paljon tekemistä sen kanssa, kuinka helposti tai huonosti työelämään pääsee jos on ollut opintojen jälkeen vuosia kotona :)

    -R

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toki, mutta omilla yhteiskuntatieteiden maisterin papereilla voi yrittää suunnata moneen paikkaan. Se on samassa hyvä että hankala, kun ei ole mitään selkeää ammattia mihin tutkinnollaan kuuluisi.

      Poista
  3. En tarkoita pahalla mutta mielestäni olet miettinyt tuota asiaa ehkä liiankin monelta kantilta ja yrittänyt liikaa miettiä mikä olisi muiden kuin itsesi taholta hyvää lapsiasiasi suhteen. Kuitenkaan tulevaisuutta ja erilaisia syitä ja seurauksia ei voi ennustaa eikä kaikkiin asioihin voi itse vaikuttaa. Lisäksi yhden ihmisen päätös suurissa mittakaavoissa on niin pieni juttu, että itse ajattelen ennemmin mikä sopii minulle ja juuri meidän perheelle. Sisäinen intuitio ja tunne siitä mitä kaipaa on mielestäni merkitsevämpää. Jos olette valmiit kolmanteen, älä stressaa liikaa siitä onko se siltä ja tuolta kannalta hyvää, eikö riitä että te olette valmiita ;-) ja kuten meillä; emme ajatelleet seuraavaa lasta vielä, mutta yllärinä tulinkin jo raskaaksi. Asioihin on vain sopeuduttava ja elettävä sen mukaan mitä eteen tulee. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kommenttisi sai minut herkistymään hyvällä tavalla. Vaikka tiedostankin nuo mainitsemasi asiasi, niin silti paikoin syyllisyys kalvaa kun miettii, pitäisikö elää tiettyjen normien mukaan vaikka ne normit ei ole sellaiset, mitkä olisin itse täysin allekirjoittanut.

      Nyt hiljalleen uskallan sanoa sen ääneen: olen valmis kolmanteen.

      Poista
    2. Edellisen kommentin kirjoittaneena sinun kommenttisi luettuani tuli ensimmäisenä mieleen että hienoa Hanna! :) omien arvojen mukaan eläminen antaa minulle ainakin enemmän mitä yleisten normien " kunnioittaminen". Hyviä pohdintoja sinulla silti! Tsemppiä kolmanteen kierrokseen! Luotetaan että kaikki järjestyy ja pärjäämme erilaisissa tilanteissa, kaikesta ei tarvitse suoriutua kympillä eikä yksin ;)

      Poista
    3. Kiitos! Niinpä ja tosiaan tuota ajatusta juuri mietin, että en voi tosiaan tietää koska varsinaisesti olisi "paras" aika sille kolmannelle. On vaan luotettava siihen, että asiat menee hyvin tai jos ei aina mene, niin sitä tekee kuitenkin parhaansa pärjätäkseen :)

      Poista
  4. En ole hetkeen lukenut blogiasi kesäkiireiden vuoksi, joten jälkijunassa kirjoittelen... (Se anonyymi-T., jonka elämäntilanne monilta osin samankaltainen kuin sinulla/teillä ja haaveissa se nykymittapuulla iso perhe.)

    Onnea varovaisesta aikomuksestasi/päätöksestäsi toivoa kolmas lapsi "samaan syssyyn"! Elämä varmasti kantaa aina, lopulta. Tuo lause on ollut mielessäni viime päivinä enemmän kuin ehkä arvaatkaan.

    Tosi hienoja pohdintoja sinulla ja monesta näkökulmasta. Olen jossain määrin samaa mieltä siitä, että välttämättä ei siltikään kannata aina toimia niiden normien mukaan ja siten, kuinka ympäristö "odottaisi". Vaan että kuuntelee itseään ja koettaa asettaa ne omat arvot järjestykseen. Toisinaan se vaatinee aika isojakin suunnanvaihtoja elämässä ja ihan puhdasta riskinottoa. Minäkin olen miettinyt monesti jälkeenpäin valintojani ja etenkin niiden suhdetta juuri koulutukseen/työelämään. Niin kuin taisin viimeksi kommentoida, kun kirjoitit näistä lapsilukupohdinnoista, että on hyvin vaikeaa, kun haluaisi viedä eteenpäin molempia elämän osa-alueita - sekä haavetta siitä isosta perheestä että myös sitä työelämää ja materiapuolta esimerkiksi asunnon suhteen.

    Mutta omalla kokemuksellani en kyllä kadu lainkaan kolmatta lasta pienellä ikäerolla edellisiin. Rankkaahan se toki välillä on, sitä ei voi kiistää, mutta uskaltaisin väittää, että huolesi rakkauden riittämisestä ym. on aiheeton. Meillä nuo kolme ovat jo ihan toistensa parhaat kaverit, isompi suojelee hellyttävästi nuorinta jne. Mutta varaudu siihen, että saat kolmen kanssa jatkuvasti kuulla ihmettelyä tuosta nykymittapuulla jo sellaisenaan isohkosta perheestä. Ihan jo odotusajasta lähtien. Ala siis kasvattaa vahvaa selkärankaa tuon tiimoilta jo nyt yrityksen kanssa rinnakkain, sillä sitä tarvitaan. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Kieltämättä siitä tulee aina vaikeampaa joka lapsen kohdalla, kun miettii, voiko ruveta yrittämään uutta... Tässä kolmannessa on ollut jokseenkin sulattelua ajatuksen tasolla ja on edelleen. Olen oman päätökseni kanssa sinänsä sinut, mutta silti sitä miettii muiden mielipiteitä ja ajatuksia.

      Tosiaan osaan odottaa noita ihmettelyjä. Se taitaa korostua erityisesti niissä tapauksissa, kun lapset on tehty nimenomaan pienellä ajalla. Ehkä siinä sitten korostuu jotenkin se, että nainen leimataan vauvakoneeksi. Samaan syssyyn liitetään mahdollisesti, että tuolla kyseisellä ihmisellä ei ole mitään kunnianhimoa tai tavoitteita. Näin kärjistäen. Mutta helposti ihmiset ihmettelee sellaisia asioita, mihin eivät itse samaistu. En minäkään ihan äkkiseltään ymmärrä, kuinka jotkut voivat tehdä lapsia vuosittain ja yli viisi... Mutta enpä vaivaa tuolla sen enempää päätäni.

      Kiinnostaisi tietää, minkä ikäisiä teidän lapset on?

      Poista
  5. Miten teillä miehesi suhtautuu pohdintoihisi? Kun muistan sinun maininneen, ettei hän esim. ole välttämättä aivan samalla tavalla useamman lapsen kannalla tai kovin halukas hoitamaan heitä kotona ainakaan pidempään, jolloin tuohon työllistymiseen tulisi vuorottelua vanhempien kesken. Oletan jotenkin, että olette kuitenkin yhdessä miettineet eri skenaarioita ja niiden etuja ja haittoja.

    Meillä lapset ovat kohta 4 v 6 kk, ja kaksi nuorempaa hyvin samanikäisiä kuin teillä, pian 3 v. ja nuorimmainen hiukan teidän Sofiaa vanhempi (04/15). Ikäerot siis n. 1,5 vuotta suuntaansa. Minä täytin keväällä 30, mieheni on pari vuotta vanhempi.

    Se on kyllä tosi jännä, miten muiden valinnat millään tavalla kuuluvat muille. Ainakin se mitä itse monesti mietin, on ihmisten kova tarve tehdä oletuksia ja yleistää, vaikka todellisuudessa he eivät tiedä asioista juuri mitään. Harvemminhan me voimme tietää ihmisistä mitään ilman, että ryhdymme heidän kanssaan kunnon keskusteluun ja tarkennamme mm., mitä kukin tarkoittaa eri käsitteillä niitä käyttäessään. Monesti sinänsä yleisestikin kieleen omaksutut käsitteet saattavat tarkoittaa ihmisten omassa kokemusmaailmassa ihan eri asioita, kun tarkemmin pohditaan. (Esimerkiksi "lapsirakas". Ihminen voi käyttää itsestään kys. termiä, mutta silti kahden tai useamman henkilön määritelmät siitä mitä lapsirakas tarkoittaa, voivat olla hyvin erilaiset).

    En tiedä viittasitko omalla samaistumisellasi joskus mainitsemiini haaveisiin viidestä lapsesta, vaikka käytitkin ilmaisua "yli viisi". Et siis kai. ;) Pitkä juttu, mutta olen alkanut miettiä, että neljässäkin olisi ihan tarpeeksi, heh. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mies on aaltoillut näiden vuosien aikana ajatuksiensa suhteen. Aikoinaan hän oli sitä mieltä, että suurperhe on hyvä ja toivottava juttu. Sitten hänellä kävi Sofiaa odottaessamme mielessä, että se kaksi olisi kyllä todella käytännöllinen määrä... Ja niinhän se kyllä onkin. Mutta juuri tässä yksi ilta hän totesi, että on ne lapset kyllä kivoja ja hymyili. Se hymy oli juuri sellainen, mikä kertoo että kaikki on sen arvoista vaikka tavallaan lapsien tekeminen on osittain järjetöntä. Olemme siis jutelleet kaikenlaisista skenaarioista, mutta hän on ilmaissut sen, että en voi laskea sen varaan että hän olisi välttämättä vapaaehtoisesti jäämässä lasten kanssa kotiin. Minun on siis itse päätettävä, missä määrin uhraan potentiaalista työelämääni lapsien hoitamiseen. Mutta tietysti mies lapsia hoitaa, jos/kun hänellä ei ole töitä.

      Tuo yleistäminen on totta ja itsekin siihen meinaan sortua, mutta onneksi siihen tajuaa myös havahtua. Pakko paljastaa, että tuo käsitepohdintasi sai minut valtavasti hymyilemään :D Nuo käsitepohdinnat ja eroavaisuudet kun on niitä, mitä me paljon miehemme kanssa pohdiskelemme.

      En viitannut, vaikka toki viisi on minusta paljon. Se on kuitenkin aika lähellä omaa toivelukuani ja siksi minun on se suht helppo ymmärtää. Mutta jos mietin henkilöitä, joilla on vaikkapa se kuusi ja vaikuttaa siltä, että se ei tule olemaan heidän viimeinen niin toki mietin syitä, miksi he päätyvät tuollaisiin ratkaisuihin. Puhumattakaan siitä, jos kuulen että joillain on ollut 11 lasta eikä taustalla ole mitään uskonnollista tekijää. Minulla tuo ei kuitenkaan ole paheksumista, lähinnä vain ihmettelyä ja halua ymmärtää ne syyt niiden päätöksien takana.

      Poista