Hiekkalaatikkopolitiikka

15.6.16



Pysähdyin tänään miettimään sitä, kuinka erilaisia ihmisiä tuolla hiekkalaatikolla tapaa ja kuinka eri tavoin ihmiset käyttäytyvät lapsiensa kanssa. Karkeasti lajiteltuna hiekkalaatikkokäyttäytyminen voitaisiin jakaa neljään eri tapaan:

1. Henkilöt, jotka poistavat lapsensa muiden lasten ympäriltä. Jos siis jotkut lapset leikkivät hiekkalaatikolla ja sinne pääsee menemään vanhemman lapsi, niin hän saattaa käydä hakemassa lapsensa pois. Tätä ei kovinkaan usein tapahtu, mutta viimeksi tänään ja juuri se sai minut miettimään näitä. Tämä on kieltämättä mielestäni se oudoin tapa.

2. Henkilöt, jotka ovat tiukasti lapsensa lähellä ja ohjaavat paljon hänen käyttäytymistään. Ovat hyvin tarkkoja siitä, että oma lapsi ei ota kenenkään lelua ilman lupaa (siis siinäkin tapauksessa, vaikka lelulla ei leiki kukaan). 

3. Henkilöt, jotka istuvat/seisovat hiekkalaatikon vieressä. Antavat lasten touhuta keskenään, mutta katsoo että suurempia riitoja ei pääse syntymään. 

4. Henkilöt, jotka istuvat kauempana jollain penkillä. Saattavat keskittyä kännykkään tai muuten vain katselemaan taivasta. Nämä on kylläkin useimmiten isompien lasten vanhempia.

Itse kuulun tuohon 3. kategoriaan. Minun puolesta muut lapset saavat leikkiä meidän leluilla enkä sinänsä lähde aina varmistamaan, saako muiden leluilla leikkiä. Tosin katson, että omat lapseni eivät ota leluja kenenkään toisen lapsen kädestä tai jos lelun omistajalapsi hermostuu siitä, että hänen lelullaan leikkii joku toinen, niin sitten katson vanhemman reaktiosta, miten minun lapseni kuuluisi toimia. Tämä on muuten vähän hankala paikka: lapsiahan on eri temperamenttisia ja jos jonkun lapsi alkaa hirmuisesti itkemään siitä, että hänen lapiotaan käyttää vaikka Anton, niin koen tarpeelliseksi sanoa Antonille, voisiko hän antaa lapselle lapion. Vaikka kyllähän lapsien olisi osattava jakaa ja usein vanhempi sanookin lapselleen, että nyt toinen lainaa lapiota.

Hiekkalaatikkokäyttäytymiseen liittyen kännykkä ja valokuvaaminen on myös sellaisia, mitkä herättävät tunteita. Minusta on jopa häiritsevää, miten kännykkä on maalattu hirmuiseksi viholliseksi. Joo, toki siihen liittyy ongelmia mutta nykyään on jotenkin kiusallista katsoa edes kelloa kännykästä. Ehkä tämä on vain minun päässäni, mutta aina jos koen hiekkalaatikolla tarvetta katsoa kännykästä jotain, niin ajatuksissa käy, saanko huonon ja läsnäolemattoman äidin leiman otsaani. 

Toinen leima tulee siitä valokuvaamisesta. Otin tänään Sofiasta muutaman kuvan puistossa, kun hän söi. Hetken päästä kuului muiden naisten piiristä jotain siitä, miten ihmiset ottavat lapsistaan valokuvia ja jakavat niitä someen. Eikä siinä, kyllähän näin paljon käykin eikä kaikkien tarvitse sitä hyväksyä, mutta ihmettelin vähän sitä heidän tapaansa puuttua muiden tapoihin. Heidän puheissaan mainittiin whatsapp ja Facebook, mitkä ovat muuten ainakin omasta mielestäni oivallisia ohjelmia jakaa kuvia läheisille. Esimerkiksi saatan laittaa päivällä kuvan tai toisenkin miehelleni lapsiemme touhuista. Instagramia en yleensä päivitä ajankohtaisesti, koska mielestäni on ok ottaa se kuva tai muutama puistossa ollessa mutta en siinä rupea somettamaan sen kummemmin. Ja vaikka nyt joku somettaisikin, niin ei kai se viisiminuuttinen kännykän kanssa ole aivan kauhea juttu. Tästä pitäisi kirjoittaa erikseen, mutta lyhykäisesti: minua paikoin väsyttää se vaatimus, että pitäisi olla lapsilleen jatkuvasti 100% läsnä. Sitten podetaan huonoa omatuntoa, kun ei ole riittävä äitinä.

Kuten yleisesti elämässä, myös hiekkalaatikolla ja puistossa toiset ihmiset ovat sosiaalisempia kuin toiset. Tulen mielestäni hyvin kaikkien kanssa juttuun, mutta en ole niitä suulaimpia yksilöitä. Tai keskustelen kyllä, mutta harvoin olen se keskustelun aloittaja. Silläkin on toki vaikutuksensa, että Anton puhuu paljon eikä vierasta. Joskus käy niin, että Anton päätyy hengailemaan jonkun toisen aikuisen kanssa kun minä olen Sofian kanssa jossain muualla. Huolehdin kyllä, että Anton on aina näköetäisyydellä mutta miksipä en antaisi muiden aikuisten kiikuttaa Antonia, mikäli he yhdessä sellaista päättävät tehdä. Tavallaan se on minusta ihailtavaakin, koska itse en osaa olla hirmuisen luonnollinen muiden lasten kanssa. 

Tuleeko teille jotain muita esimerkkejä liittyen aiheeseen? Millaisia huomioita te olette tehneet ihmisten hiekkalaatikkokäyttäytymisestä?

You Might Also Like

0 kommenttia