Kahden lapsen keskellä

29.4.16


Luin parisen päivää sitten Lähiömutsin kirjoituksen Kaksi lasta ei mene siinä kuin yksi ja samalla vilkuilin jonkin verran tekstin kommentteja. Teksti jäi pyörimään päähäni ja näköjään se on herättänyt laajempaakin keskustelua blogiympyröissä.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että Lähiömutsi-Hanne toimi hienosti kirjoittaessaan omasta kokemuksesta ja omista fiiliksistä. On aivan takuulla äitejä ja miksi ei isiäkin, jotka samaistuvat noihin tuntemuksiin. Vertaistuki on perheblogeissa ehdottomasti parhainta antia. Mutta ei ole minusta myöskään niin, että ei saisi kertoa, että menee hyvin. Haluan nimittäin sanoa, että en tunnistanut itseäni Lähiömutsin tekstistä, en ainakaan kovin vahvasti. Ehkä siksi jäinkin hänen tekstiään niin kovasti miettimään. Miksi minä en ollut tuo kahden lapsen äiti, mitä Lähiömutsi kuvaili?

Ei minun äitiyteni kahden lapsen äitinä ole ollut kamalaa eikä rankkaa. Mutta ei se myöskään ole ollut sellaista, että voisin sanoa nauttineeni jokaisesta hetkestä. En ole koskaan mennyt vessaan oven taakse itkemään, mutta olen kyllä ilmaissut miehelleni, että ottaa nyt lapset koska minä en yksinkertaisesti kestä. Niinä hetkinä, kun mies ei ole ollut paikalla ja hermojani kiristää liiaksi, niin olen yrittänyt vain hetkeksi pysähtyä ja todeta itselleni, että ei tarvitse kyetä tekemään kaikkea kerralla. On ollut myös tilanteita, kun olen tiuskaissut lapsilleni niin, että myöhemmin se on kaduttanut. Nämä ovat kuitenkin miltei kaikki olleet sellaisia hetkiä, että ne olisi aivan yhtä hyvin voinut tapahtua yhdenkin lapsen äitinä.

Välillä käy niin, että minulla on yksi lapsi sylissä ja hetken päästä syliin haluaisi toinenkin. Silloin on helpointa istahtaa lattialle niin, että kummallekin lapselle on yksi jalka istuttavaksi. Välillä tulee hetkiä, kun Anton sanoo haluavansa ruokaa, mutta en ehdi välittömästi sitä antamaan. On selvää, että kahden lapsen äitinä en ole niin kokonaisvaltaisesti yhden lapsen käytettävissä. Jostain syystä en ole kuitenkaan ikinä kokenut olevani huonompi äiti kahden lapsen äitinä. Riittämättömyyttä koen kyllä useinkin, mutta se ei varsinaisesti kohdistu siihen seikkaan, että minulla on kaksi lasta. Enemmänkin se on taistelua sen suhteen, kuinka paljon ehdin olemaan lapsieni kanssa, missä vaiheessa onnistun hoitamaan kotitöitä, minkä verran otan itselleni aikaa jne. Haluaisin sen kolmannenkin lapsen jossain vaiheessa, mutta nyt ei ole sen aika ja pääsyy on siinä, että en koe lapsieni olevan valmiita kolmanteen. Minä ehkä itse jo olisinkin.

Mitä tulee Lähiömutsin otsikkoon "Kaksi lasta ei mene siinä kuin yksi", niin siitä olen samaa mieltä. Olen usein miettinyt sitä, miten minun on ehkä jopa vaikea tajuta, miten paljon helpompaa elämäni olisi yhden lapsen kanssa. En minä nimittäin sitä kovinkaan usein ajattele, millaista elämämme olisi, jos meillä olisikin vain Anton. Mutta kun nyt sitä mietin, niin olisihan se helpompaa. 

Elämä kahden lapsen kanssa on elämää kahden lapsen kanssa. Minä puen kaksi lasta, minä ruokin kaksi lasta. Käyn kahden lapsen kanssa suihkussa, vaihdan kahden lapsen vaipat. Minulla menee siis konkreettisesti enemmän aikaa näiden lapsikeskeisten tehtävien suorittamiseen. Mutta toisaalta toisen lapsen myötä elämäni toiminnot eivät ole sinänsä muuttuneet, joten Sofian synnyttyä en kokenut elämässäni mitään radikaaleja mullistuksia. Toisen lapsen kohdalla olen myös kokenut, että ne toiminnot tulevat tavallaan tottumuksesta enkä ole enää ajatuksen tasolla niin kiinni siinä "lapsettomassa" elämässä.

Sen huomion olen kyllä tehnyt, että lapsista tosiaan on seuraa toisilleen. Minun päivät ovat tavallaan jopa työläämpiä niinä päivinä, kun Anton on mummollaan kyläilemässä. Kun Anton on poissa, niin Sofia tarvitsee minulta paljon tiiviimmin huomiota. Silloin on paikoin vaikeaa jo pelkkä ruuanlaitto. 

Sinänsä en haluaisi lähteä vertailevalle linjalle, mutta koska pähkäilin, miksi kokemukseni ovat erilaiset kuin Lähiömutsilla, niin vertausta tulee väkisin tehtyä. Olen siinä käsityksessä, että Lähiömutsi tekee paljon muutakin kuin on "pelkkä äiti". Niinä päivinä, kun minulla on tehtävälistalla jotain muutakin kuin lasten- ja kodinhoitoa, olen aivan selvästi kireämpi. Kireyttä se nimittäin aiheuttaa, jos yrittää pallotella usean asian kanssa ja kaikki ei menekään aivan niin kuin haluaisi tai on suunnitellut. En siis lainkaan ihmettele, mikäli Lähiömutsilla on ollut paikoin todella vaikeaa, jos on niin sanotusti sata rautaa tulessa. Enkä halua tätä esittää mitenkään syyllistävässä mielessä, jokainen hoitaa oman äitiytensä ja muut sivutoimet juuri niin kuin itse kokee parhaaksi, mutta on se kai sanomatta selvää, että työtä tekevä kotiäiti on todennäköisesti väsyneempi ja stressaantuneempi kuin työtä tekemätön kotiäiti. Vaikutti nimittäin siltä, että Lähiömutsin tekstiä tarkastellaan pitkälti ainoastaan kahden lapsen äidin kirjoittamana tekstinä eikä oteta huomioon muita hänen elämän osa-alueita.

Sitten on myös seikkoja, joihin ei voi itse vaikuttaa ja jotka kuitenkin määrittelevät paljon vanhemman jaksamista ja sitä, miltä se useampi lapsi tuntuu. Olen ollut onnekas, että minulla on käsittääkseni melko rauhalliset ja "helppohoitoiset" lapset. Toki olenhan minäkin herännyt viimeiset puoli vuotta ainakin sen pari kertaa yössä, mikä on saattanut olla tiheiden päänsärkyjeni osaselittäjä. Onnea on ehkä sekin, että esikoiseni ei ole kovinkaan temperamenttinen eikä lapsien välillä ole esiintynyt pahemmin mustasukkaisuutta, vaikka he yhteen ottavatkin, jos Sofia menee sotkemaan Antonin leikkejä.

Nyt jos joku ajattelee, että en minä tiedä väsymyksestä tai hankalista lapsista mitään, niin en ehkä ihan noinkaan kärkkäästi sanoisi. Onhan nimittäin myös niin, että me aikuisetkin olemme erilaisia. Joku voisi kokea minun tilanteeni hyvin erilaiseksi kuin millaiseksi minä sen koen. Ehkä joku ajattelisi, että minun lapseni ovat hankalia. Ehkä joku väsyisi olemalla minun lapsieni kanssa, vaikka minulle niin ei kovinkaan vahvasti käy. Mutta ei näistä tällaisista ajatusleikeistä hyödy juuri kukaan. Koska minun lapseni ovat minun lapsiani ja minun kokemus on minun kokemus. On toki hienoa, että ihmiset jakavat omia kokemuksiaan, mutta yksilöiden kokemuksina ne pitäisi juuri ottaakin. On keskityttävä siihen, millaiseksi kukin yksilö kokee sen tilanteen, missä juuri hän on. Ihmisillä on kuitenkin erilaisia unentarpeita, erilainen stressinsietokyky ja kaiken kaikkiaan erilaiset persoonat, vaikka meistä usein löytyy myös samaakin. 

Kun siis palataan kysymykseen, meneekö kaksi lasta siinä missä yksikin, niin ei kukaan voi tarjota tuohon mitään yleispätevää vastausta. On vaikea mennä ennustamaan, millaisia lapsia kukin saa ja on vaikea lähteä tulkitsemaan, millaisiin tilanteisiin kukin aikuinen sopeutuu milläkin tavalla. Kiitän siis Lähiömutsia oman kokemuksensa jakamisesta, mutta toivoisin, että sen ympärillä syntyneeseen keskusteluun suhtauduttaisiin niin, että ei ole mitään oikeaa tarinaa siitä, millaista elämä kahden lapsen kanssa on tai millaista sen pitäisi olla.

You Might Also Like

6 kommenttia

  1. En ole tuota lähiömutsin tekstiä lukenut, mutta sun kirjoitus vaikutti järkevältä. Juuri näinhän se on. Elämään ja jaksamiseen vaikuttaa paljon useampi asia kuin lasten lukumäärä. Ja toisaalta ainahan tulee lisää hommaa kun tulee lisää lapsia. Ja toisaalta pienten lasten kanssa aika tekee tehtävänsä ja pian moni asia helpottuu! Meillä on nyt 6 ja 3,5 v lapset ja elämä on helppoa! Vaikka heitä on kaksi. Tosin tätä pakkaa sekoittamaan saapuu pian kolmas ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei Lähiömutsin tekstissä sinänsä mitään huonoa ollut. Hyvin kirjoitettu ja varmasti paikkansa pitävä kuvaus hänen kokemuksesta. Mutta se keskustelu, mikä tuosta syntyi tuntui minusta painottuvan liiaksi johonkin yleiseen käsitykseen, millaista kahden lapsen kanssa eläminen on... Että kun tosiaan tuossa vaikuttaa muukin kuin se lapsen lukumäärä :)

      Onnea tulevasta pienestä! Teillä on tehty sitten aika täsmällisesti lapset kolmen vuoden välein, onko se tuntunut hyvältä ikäerolta?

      Poista
  2. Kahden ensimmäisen ikäero on tarkalleen 2v4kk ja kakkosen ja kolmosen (viimeisen) välille pitäisi tulla 3v.10kk. Olen ihan tyytyväinen ekan ja tokan ikäerosta, varsinkin nyt kun ovat aika tasaväkisiä.
    Vaativa vauva ja uhmaikäinen oli aika rankka yhdistelmä. Mutta eniten siksi kun vauva sairasti niin kovasti kaikenlaista ja oli siksi tosi itkuinen. Kakkonen olisi ollut raskas hoitaa vaikka olisi ollut ensimmäinen.
    Vielä en osaa sanoa millainen tämä isompi ikäero on, mutta odotusaika on ainakin ollut helpompi kun kaksi isompaa leikkivät yhdessä, osaavat syödä, käydä vessassa ja pukea itse. Uskoisin, että vauva-aikakin on rauhallisempi kun ei ole kolmea niin pientä. Isompi on syksyllä eskarissa ja keskimmäinen kerhossa ja päiväkodissa. Saan sitten olla puolipäivää vain vauvan kanssa. Isompi ikäero on siitä kiva että lapset todella odottavat pikkusisaruksen syntymää, ymmärtävät ja hahmottavat asian.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noin minäkin sen ajattelen, että se jonkun ensimmäinen saattaa olla yhtä raskas kuin se jonkun yhteiselo ensimmäisen ja kakkosen kanssa. Vaikka toki onhan näitä muiden kokemuksia aina kiva kuulla. Itsekin kun siitä kolmosesta haaveilen, niin selvästi pysähtyy lukemaan muiden kokemuksia kolmesta ja millaisilla ikäeroilla lapset on tehty. Mutta tosiaan silti taustalla pyörii myös se ajatus, että ei loppujen lopuksi sitä omaa elämäänsä voi ennustaa muiden kokemuksien pohjalta :)

      Hyvää loppuodotusta koko porukalle!

      Poista
  3. Olen aina halunnut 3 lasta: kaksoset ja yhden lisäksi. Todellisuudessa meillä on 2 pientä vain 1v3kk ikäerolla, nyt pienempi jo 9,5kk vanha. Muistaakseni kommentoin aiemmin johonkin nukkumispostaukseen, että meillä ei nukuta. No, meillä ei edelleenkään nukuta ja tällä hetkellä ajatus kolmannesta lapsesta on haudattu kokonaan. Elämä kahden pienen lapsen kanssa on ollut todella raskasta temperamenttisen isosiskon ja erittäin huonosti nukkuvan pikkuveljen kanssa. Olemme mieheni kanssa aivan lopussa. Hyvinä hetkinä nauramme ja ihmettelemme miten olemme jaksaneet jo näin pitkälle vauvavuotta ja huonoina hetkinä on avioliittomme vaakalaudalla. Mutta onneksi vauvavuosi on kohta jo ohi ja toivottavasti elämä pikkuhiljaa helpottuu. Mielestäni kaksi lasta ei mene siinä missä yksi, mutta kolmas ehkä voisi mennä siinä missä kaksi. Tuskin lähdemme tuota koskaan edes kokeilemaan, koska avioparina meillä on vielä aika paljon selviytymistyötä jäljellä. Sen verran rankka on ollut tämä toinen vauvavuosi. T. Mahavalas

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo väsymys on kyllä varmasti todella rankka juttu, koska unenpuute vaikuttaa niin kokonaisvaltaisesti elämään. Tilastojen mukaan avioeroja tapahtuu eniten heillä, joilla on alta kolmevuotiaita. Tuo on minusta sinänsä yllättävä juttu, mutta tukee sitä sanontaa, että pikkulapsiaikana ei kannata erota koska tilanne voi kääntyä paremmaksi.

      Itse tosiaan haaveilen siitä kolmannesta ja on se miehen kanssa sovittu, että jossain vaiheessa laitetaan yritys käyntiin. Vaikka minulla takana onkin kaksi helpohkoa lasta, niin mietin tuota, että jos se kolmas onkin ihan eri maata.

      Voimia ja jaksamista! Toivottavasti teillä olisi suunta vain ylöspäin!

      Poista