Tilaa kolmannelle

11.11.15


Minusta se on ollut aina vähän hullunkurista, kun joku vauvan äiti sanoo, että hänellä on vauvakuume. Se on hullunkurista siksi, koska hänellähän on jo vauva. Mutta vaikka se minusta kummallista onkin, niin kieltämättä kuulun itsekin niihin, jotka vauvakuumeilee, vaikka päivittäin rinnalla käykin se oma pieni. 

Nyt viime aikoina tuo kuume on ollut selvästi kovempana. Ehkä se johtuu sitten siitä, että Sofia lähestyy puolen vuoden ikää: hän on jo melkoisen iso möhkäle ja saa kohta ihan kunnolla istuakin. Tämä vauvakuumeilu on sitten aiheuttanut sen, että olemme mieheni kanssa puhuneet enemmän tulevaisuudesta ja siitä, mikä on meidän lapsilukumme - mikäli saamme sen itse päättää.

Sofian ollessa noin kuukauden ikäinen kirjoitin tekstin Sopivasti lapsia, jossa ilmaisin miehen olevan enemmän kuin tyytyväinen kahteen. Enteilin, että itse haluaisin vielä ainakin sen kolmannen. Tavallaan voisin sanoa, että asiat eivät ole tuosta kovinkaan muuttuneet. Mies on edelleen tyytyväinen kahteen lapseen ja minä olin oikeassa sen suhteen, että haluaisin sen kolmannen. Nyt kuitenkin olemme jatkaneet mieheni kanssa ajan saatossa keskustelua ja kyllä se paljon siltä vaikuttaa, että lapsia haluaisimme lisää. Tai sanotaanko niin, että minä haluan ja mies ihan mielellään on hommassa mukana. Mies ei siis koe samanlaista tarvetta, mutta ymmärtää, mistä minun tarpeeni kumpuaa ja haluaa olla siinä osallisena.

Ja tiedättekö mitä, minä huomaan olevani valtavan onnellinen siitä ajatuksesta, että saisin vielä kolmannen lapsen. Niin onnellinen, että se saa minut itkemään. Ja se taasen tuo sitä luottoa, että niin on oikein tehdä.


No vaikka tässä vauvakuumeillaan ja on sovittu, että kolmatta yritetään jossain vaiheessa, niin ei tuo vaihe suinkaan ole vielä ihan lähitulevaisuudessa. Kieltämättä näin naisena on hankalaa, kun täytyy yhdistää työelämä ja äitiys ja sitten joutuu pohdiskelemaan, milloin on sopiva väli millekin. Toivon kovasti, että jalkani saan sinne työelämään mutta emme anna sen suinkaan sanella kaikkea. 

Tällä hetkellä näkisimme ideaalitilanteena, että Anton olisi viisivuotias ja Sofia kolme, kun saisimme perheenlisäystä. Mutta tietenkin muut seikat vaikuttavat myös siihen, milloin on sopiva hetki. Ja on sitäkin puitu kyllä, millaisia taloudellisia vaikutuksia lapsella aina on - missä välissä olisi mahdollista säästää asuntoon, mikä mahtaa olla työtilanne milloinkin jne. Mutta eihän näitä voi ennustaa ja edelleen olen sitä mieltä, että perheenlisäystä ei kovinkaan usein täysin järkisyillä perustella.

Olen usein myös miettinyt sitä, mistä tämä tarve lisääntyä kumpuaa? Mistä se tunne oikein tulee, että haluaa olla äiti useammalle lapselle? Miksi se rakkaus tuntuu sellaiselta, että sitä riittäisi kaikille? Haluaisin tietää, tuleeko sitä varmuutta ikinä, että tämä lapsimäärä on juuri sopiva vai käykö siinä niin, että muut tekijät (sektioiden rajattu määrä, talous, ikä jne.) määrittelee sen luvun ja siihen on sitten niin sanotusti tyytyminen? Koska jotkut tuntuvat olevan niin varmoja, että jokin lukumäärä lapsia on heille parhain ja jään miettimään, miltä se varmuus tuntuu. Tuntuuko se tältä samalta kuin minusta, että minä haluaisin ainakin vielä sen kolmannen?

Nyt toistaiseksi jään vielä kuumeilemaan, mutta on ihanaa tietää, että ne toiveet voi hyvinkin vielä joskus muuttua todeksi. Näin aihetta sivuten: näin pari yötä sitten unta, että meille tuli yllätysvauva. Hän oli jo syntynyt ja käsittääkseni Sofiakin oli edelleen melko pieni. Me olimme mieheni kanssa yllättyneitä, mutta kuitenkin onnellisia ja ihmeen tyyniä. Minä vaan kysyin mieheltäni, että mikäs me nyt sitten oikein annetaan hänelle nimeksi... Ja tuo kolmas lapsi oli tyttö, vaikka aikaisemmin sanoinkin minulla olevan fiilis, että kolmas lapsemme olisi poika. Heh. 

Niin ja tämä minun ja miehen varmuus kolmannesta lapsesta näkyy siinä, että emme aiokaan myydä aivan kaikkea vauvatavaraa pois. Suurimman osan kylläkin, koska se kolmas ei ole vielä mitenkään sen suuremmalla suunnitteluasteella. 

En takuulla ole ainoa, jolla on vauvakuume - enhän? 


You Might Also Like

6 kommenttia

  1. Et oo ainut! Mulla on vauvakuume. Ennen Neelaa mun vauvakuume oli niin paha, että itkin itteni uneen kun tuntu niin pahalta. Neelan syntymän jälkeen se tietysti helpotti, mut silti tuntu että jotain puuttuu. Eriniä kun odotin niin olin varma että kaks lasta riittää. Mutta ei, kyllä mä kolmannen haluaisin. :D Nyt vauvakuume ei oo yhtä paha kun aiemmin, eli jos meille ei jostain syystä enempää tuu niin kestän kyllä. Me mennään naimisiin kesällä 2017 niin sen jälkeen vois kattoa. Vajaan viiden vuoden päästä ois ihanteellinen aika, kun Neela menee kouluun niin voisin olla sillon kotona. Mut jaksanko oottaa niin kauan? Ja jos jaksan, niin oisinko sillon liian mukavuudenhalunen ettei vauva-arki enää houkuttelis..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä mietin kanssa tuota samaa, että jos olisi samaan aikaan kotona, kun Anton aloittaa koulun mutta ainakin tällä hetkellä mies toivoo, että ei tulisi mitään viiden vuoden ikäeroja ja huomautti sitäkin, että ikää tulee meillekin vaikka ei nyt mitään ikäloppuja ollakaan :D Musta ei nyt sinänsä tunnu, että jotain puuttuu mutta tuntuu, että sille kolmannelle on tilaa/paikkansa kuitenkin. Mutta tosiaan, eipä sitä tarvitse tietää mitään etukäteen vaan katsellaan miten elämä vie :)

      Poista
  2. Voi, todellakaan et ole ainoa joka vauvakuumeilee. :) Tai en tiedä onko omalla kohdallamme vauvakuumeilu oikea sana, mutta ainakin tunne siitä, että isohko perhe olisi se oma unelma, elää hyvin vahvana. Ja mielelläni puhun meistä enkä minusta, koska ainahan nämä ovat yhdessä sovittavia juttuja ja molempien puolisoiden on näkemykst jaettava, jotta perhe-elämä voisi olla kaikkia osapuolia tyydyttävää ja lapset kummankin vanhemman puolelta toivottuja ja rakastettuja.

    Meillä on kolme lasta pienillä ikäeroilla ja itse haaveilen ihan pokkana viidestä lapsesta, mies neljästä, mutta myöntää kyllä, että todennäköisesti se viideskin olisi myös hänestä tervetullut. Tosin ihan iltatähtenä sitten, koska viiden lapsen elättäminen kysyisi jo jonkin verran taloudeltakin. Olemme kumpikin perheestä, jossa on neljä lasta, joten ajatus isohkosta perheestä on meille luonteva.

    Mutta kieltämättä nykyajan työelämä mietityttää minua todella paljon ja kuten mainitsit, niin naisen asema ei edelleenkään ole työmarkkinoilla helppo. Nuoren naisen etenkään siis. Valmistuimme aika nuorina yliopistosta, ehdin tehdä (pätkä)töitä puolitoista vuotta ennen esikoisemme syntymää ja miehellänikin on koko ajan riittänyt oman alansa töitä. Mutta nyt olen ollut siis useamman vuoden kotona ja vaikkakin samalla uutta opiskellen avoimessa yliopistossa, niin kyllä tuntuu, että pakko olisi lähteä vuoden päästä myös sitä työelämää puurtamaan ahkerammin, tai pelkään, etten saa mitään töitä muuten. Alallani pitäisi olla suht hyvä työllisyystilanne, mutta eipä se ole nykypäivänä mikään tae ja mietin tosi paljon, miltä vuodet kotona näyttävät CV:ssä. Meillä olisi tarkoitus vuorotella sitten niin, että mies jäisi puolestaan lasten kanssa kotiin (hänellä sellainen ala, jossa onnistuisi suht hyvin, perhemyönteinenkin). Mutta tosi iso kysymysmerkki se on. Ja juurikin tuo, että missä välissä olisi neljännen lapsen aika.

    Tuo työelämä siis on meillä se eniten ahdistava juttu. Kun haluaisi sekä sen perheen että uraa myös. Ja olla lasten kanssa kotona eikä laittaa mielellään alle 3-vuotiasta hoitoon ja samalla edetä töissä... *huokaus*. Ja ikää tulee koko ajan, vaikka nuoria vielä ollaankin. Väkisinkin tulee tunne, että kaikkea ei voi saada, enkä toisaalta olisi valmis joustamaan kummastakaan (lapsista tai siitä työurasta, kuitenkin omasta alastani tykkään tosi paljon).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Alkuun pahoittelut, että on mennyt vastaamisessa näin kauan. En ole oikeastaan ehtinyt koneelle matkustamisen ja sairasteluiden takia.

      Tuli kommentistasi mieleen, miten jännää minullekin on ajatella, että joku tosiaan haluaa viisi lasta. Minulle kun se tuntuu hurjan suurelta määrältä, vaikka lapsuuden perheessäni meitä oli neljä lasta. Tuo määrä tuntuu hurjalta minulle tosiaan lähinnä taloudellisista ja käytännöllisistä syistä, miten esim. viittä lasta kuljetetaan? Kahdella autolla?

      Meillä on miehen kanssa vielä työasiat täysin auki ja tuo seikka tulee varmasti paljon vaikuttamaan siihen, miten meidän perhe-elämä etenee. Jossain määrin pohdiskelemme samoja asioita siis, vaikka lapsimäärä meillä onkin eri :)

      Tuo työelämä ja lasten hoitoon laittaminen on muuten teema, mikä pyörii minulla paljon mielessä. En tietenkään haluaisi laittaa varsinkaan Sofiaa hoitoon yhdeksänkuukautisena, mutta toisaalta tuntuu että äitiysloman jälkeen olisi kuitenkin lähdettävä etsimään niitä töitä ja pidettävä mahdollisuudet auki. Ilmottaudunko siis työkkäriin heti äitiysloman loputtua vai mitä teen? Vaikeaa ja pitäisikin lähteä ottamaan näistä byrokratian asioista selvää.

      Poista
    2. Käyn blogiasi vilkuilemassa säännöllisen epäsäännöllisesti, joten eipä ainakaan itseäni häiritse, jos vastaus viipyykin. :)

      Juu viisi lasta kuulostaa toki paljolta, ja tiedostan sen kyllä, että se on suht paljon (jos nyt unohdetaan esim. uskonnon nojalla runsaslapsiset peheet tässä yhteydessä). Neljäkin tuntuisi varmaan ihan riittävältä, mutta tällä hetkellä tuntuu, että viisi olisi meille juuri hyvä määrä. Monesti kuulee puhuttavan, että kolmannen lapsen jälkeen on aika se ja sama, montako lapsia on (edelleen olettaen, että ehkä jossain kuudessa tai varmaan seitsemässä menisi jonkinlainen raja ihan jo käytännön syistä:) ja tänään pulkkamäessä mietiskelin, että niin se varmaan on. Muistan itse, että muutos yhdestä lapsesta kaksilapsiseen perheeseen tuntui isoimmalta (tai no, toki isoimmalta se ekan lapsen syntymä), mutta kolmas ei paljoa hetkauttanut arkea hankalammaksi. Me ollaan kai aika tehokkaita ihmisiä monessa suhteessa ja varmaan keskimääräistä perhekeskeisempiä, eli emme sillä lailla kaipaa "omaa aikaa" ilman lapsia niin paljoa. Oikein haaveilen esimerkiksi siitä, että aikanaan joskus kuusikymppisenä saisi viettää ihania jouluja lasten ja mahdollisten lastenlasten kanssa. :)

      Ja luonnollista on toki sekin, että jos noin monta lasta olisi, niin se väkisin rajaisi joitain juttuja pois. Asuisimme ahtaammin kuin jotkut muut perheet, kävisimme harvemmin ulkomailla, kaikki lapset eivät varmaan voisi harrastaa tyyliin jääkiekkoa tai jotain muuta yhtä kallista harrastusta, mutta kyllä kahden työssäkäyvän tienesteillä saisi viisi lasta elätettyä ihan ok-tasoisesti, etenkin jos onnistuisi työurallaan etenemään jonkinlaisiin keskiportaan- tai johtotehtäviin. Ja mitä autoon tulee, niin kai sitä olisi tila-auto, johon mahtuu 7 henkeä, luulen. :) Sellaisen tosin tarvitsee varmaan jo neljänkin lapsen kanssa.

      Nuo työasiat kyllä ovat yksi murheenkryyni. Voisitko varata vaikka työkkäriin ajan joskus ja mennä ihan ajan kanssa keskustelemaan jo hyvissä ajoin? Työttömänä taitaa kyllä saada vähän enemmän rahaa kuin hoitovapaalla ihan jo siltä minimityökkärirahaltakin, puhumattakaan jos on työttömyyskassan jäsen, niin ansiosidonnaista saa jo puolen vuoden työhistorialla työttömäksi joutuessaan muistaakseni. Aion itse olla hoitovapaalla jonkin aikaa tai mies on, mutta sitten ilmoittaudun työttömäksi aikanaan. Siitä on ehkä helpompi sitten mahdollisuus irrottautua töihin, jos niitä ilmaantuu. Ja muistaakseni siinä oli jokin "suoja-aika", jonka ajan sai etsiä vain oman alan töitä, ettei joudu kaikenmaailman kursseille yms. heti.

      Poista
    3. Heh, jäin miettimään miltäköhän se tuntuisi sitten kolmannen kohdalla. Me ei toistaiseksi olla mitään hirmuisen radikaalia muutosta koettu toisen lapsen myötä; enemmänkin se toinen vauva on ollut sellainen "tuttu juttu". Ja voisin itsekin allekirjoittaa tuon perhekeskeisyyden, vaikkakin joskus mietin sitä, että jos voisin irrota pariksi päiväksi elämään ilman lapsia niin tajuaisinko silloin, miten paljon "vapaampi" sitä voisi oikeasti olla.

      Joo, pitäisi lähteä ottamaan selvää noista kaikista työasioista ja tukijutuista. Yritän selvitellä asiat niin, että vuodenvaihteeseen mennessä olisi kuviot jokseenkin selvemmät :)

      Poista