Toinen lapsi - kannattiko?

4.8.15

On jo jonkin aikaa ollut tarkoituksena kirjoittaa niistä mietteistä, miltä nyt tuntuu kun on se kaksi pientä lasta. Ja erityisesti, miltä nykyaika tuntuu suhteessa siihen aikaan, kun vasta pohdiskelin toisen yrittämistä. Näitä ajatuksia ponnahteli taas pinnalle erään toisen bloggaajan tekstin myötä. En linkitä tähän suoraan sitä blogia, koska en tiedä, miten muut haluavat julkisuutta blogilleen.

Mieheni kanssa olemme todenneet, että elämä on ollut helpompaa kuin ajattelimme. Tuohon varmasti vaikuttaa suurimmaksi osaksi se, että olemme saaneet nukkua hyvin ja Sofia on muutenkin kaikinpuolin ollut, sanoisinko, helppohoitoinen. Jaksamisongelmia meillä ei erityisemmin ole ollut, vaikka välillä toivoisimmekin, että voisimme nukkua pidempään kuin siihen ysiin, milloin Anton aina tallustaa meidän makuuhuoneeseen. Ysiin nukkuminen kuulostaa varmaan monille lapsellisille tosi pitkältä, mutta meillä kun yleensä mennään nukkumaan keskimääräistä myöhemmin. Kuitenkin se 8h on yleinen aika, mitä me vanhemmat nukumme.

Vaikka pidänkin meidän lapsia helppohoitoisina niin tietenkin he vievät paljon aikaa. Sen suhteen onkin ollut suurin sopeutuminen, että enää ei ole omaa aikaa niin paljon. Nythän tilanne on minulle vielä toistaiseksi optimaalisin, koska mies on opiskellut kotona ja osallistunut lapsien hoitoon aikalailla samassa määrin. Mies on siis opiskellut kotona sellaisia puolen tunnin pätkiä pitkin päivää.

Muutenkin täytyy sanoa, että mies on kyllä ollut koko kesän ihan unelma. Hän on pitänyt kodin ihailtavan siistinä, keksinyt Antonille kaikkea puuhaa ja tehnyt vielä meille ruokaakin. Yleensähän minä olen aina tehnyt isoimmat ateriat. Mies on ollut poikkeuksellisen tarkka kodinhommista ja siinä missä minä ehkä olisinkin halunnut jättää vaikkapa lika-astiat laittamatta ja viettää "vapaa-aikaa", on mies ennemmin tekemässä niitä kodinhommia. Tämä on aikalailla ollut ainoa asia, mistä olemme joutuneet väittelemään. Minä siis olen välillä halunnut priorisoida omaa huilaamista, kun taas mies näkee parempana, että kotona on siistiä jne. Mies ei kylläkään painosta minua siivoamaan, mutta keskustelua on käyty siitä, missä määrin on hyvä, että ottaa aikaa itselleen suhteessa yhteisiin hommiin. (Nytkin kun kirjoitan tätä, lapset nukkuvat ja mies siivoaa olohuoneen peiliä :D )

Muistan, miten puhuin miehelleni ennen Sofian syntymää, että mitenkähän meidän parisuhde voi sitten, kun on se vauva. Sitä kun helposti väsyneenä tiuskii ja äksyilee. Turhat taisivat pelot olla, koska parisuhde voi todella hyvin. Varmaan paremminkin kuin aikaisemmin ja luulen sen johtuvan siitä, että koska sitä hommaa tosiaan on enemmän, niin sitä tietoisemmin puhalletaan yhteen hiileen. Mutta on tässä takana varmasti sekin vaikutus, että minun ja miehen keskusteluyhteys on mielestäni erinomainen. Se on aina ollut hyvä, mutta olen huomannut ihan itsessäni kehittymistä asian suhteen. Välillä kun sitä on suutuspäissä ja ärsyttää, niin saattaa kuitenkin onnistua kysymään itseltään, mikä tässä on nyt kaikkein tärkeintä... ja sehän on lapset ja mies. Kun tajuaa tuon, niin onkin paljon yhteistyökykyisempi miehen kanssa ja kun vaikka vaan halaa ja pussaa, niin sen jälkeen molemmat tulee toisiaan paremmin vastaan. Aina en onnistu olemaan tuolla tavalla diplomaattinen, mutta sanoisin kyllä, että melko hyvin olen oppinut itseäni käsittelemään.

Omasta ajasta vielä sen verran, että olen päässyt miltei päivittäin huilahtamaan yksinäni jonnekin. Vaikka nuo "huilaukset" ovatkin kestäneet yleensä vain 30-60min ja se saattaa sisältää ruokakaupassa käynnin, niin nuo hetket ovat kuitenkin pitäneet mieleni kevyempänä. Miehen kanssa on ollut tästäkin puhetta, että miehen mieli ei rasitu niin paljon siitä, että on samassa tilassa lapsien kanssa. Minulla taas tuntuu paikoin siltä, että kun lapset ovat samassa ympäristössä, niin sitä tavallaan mieli on jatkuvasti virittynyt jossain määrin niihin lapsiin. Onko tämä muille äideille tuttu tunne? Kun siis käyn vaikkapa yksin ruokakaupassa, niin onnistun siinä hetkessä nollaamaan.

En oikein osaa vielä ottaa kantaa siihen, onko tuo kahden vuoden ikäero hyvä vai huono vai neutraali. Anton on kylläkin ottanut Sofian vastaan ihmeellisen hyvin. Muistan ainoastaan kaksi kertaa, milloin hänestä olisi ilmennyt hiukan mustasukkaisuutta. Anton kyllä huomioi Sofiaa, mutta aika tylsä asia vauva Antonille sinänsä on. Sofian vauva-arkeen Antonin läsnäolo vaikuttaa kylläkin aika paljon ja samassa tietenkin myös meidän vanhempien eloon. Me ei voida esimerkiksi laittaa Sofiaa lattialle makoilemaan ellei olla siinä tarkkaan valvomassa. Aina nimittäin kun laitetaan Sofiaa varten peitto lattialle, niin Anton rientää siihen makoilemaan ja häsläämään. Sitterissä Sofia saa kyllä olla ihan rauhassa, välillä Anton käy sitteriä kiikuttamassa mutta on ymmärtänyt hyvin, että sitä ei saa kovasti tehdä. Muutenkin vaikka luotan, että Anton ei tahallisesti Sofiaa satuta niin noiden kahden ollessa lähekkäin sitä pitää kuitenkin olla tarkkana. Tämä selittääkin osakseen sitä, miksi nykyään minulla saattaa paikoin olla ylivirittynyt olo.

Niin ja sekin vielä, että vaikka kuinka yrittää olla tarkkana, niin ei olla kyllä mekään säikähdyksiltä säästytty. Sofian ensiviikkoina Anton heitti yllättäen puisen leluauton miehen ylitse niin, että se osui Sofiaan. Ei tarkalleen nähty, mihin kohtaa se Sofiaa osui, mutta itkuparku siinä kuitenkin pääsi. Toinen säikähdys tapahtui, kun Anton oli ihan vain hetkisen Sofian kanssa meidän sängyllä; minä olin vieressä laittamassa itseni päälle kylpytakkia ja mies huudahti toisesta huoneesta Antonille, että nyt mennään nukkumaan. Anton reagoi tuohon miehen ääneen ponnahtamalla polviltaan Sofian päälle. Kaikki tapahtui hirmu äkkiä eikä Anton varmasti tarkoituksellisesti Sofian päälle hypännyt, mutta säikähdin silti ja pahasti. Taas Sofia itki, mutta rauhottui kyllä pikaiseen. Soitin vielä päivystykseenkin, kun en oikein ollut varma, kuinka tuossa tilanteessa toimia.

Jos ei oteta huomioon tätä huolta, miten kaksivuotias soveltuu samaan taloon vauvan kanssa, niin muuten kyllä elo toisen vauvan kanssa on ollut selvästi rennompaa kuin ensimmäisen. Ennen Sofian syntymää sitä mietti, vieläkö muistaa vauvanhoitojutut mutta kyllä ne sitten tuli kuitenkin ihan luonnostaan. Tavallaan tämä toinen vauva-aika onkin ollut hirmu ihanaa tuolta osin, koska ei ole stressannut paljon yhtään, miten vauva voi ja tekeekö itse nyt asiat oikein. Mieskin on hoitanut Sofiaa kuin vanha tekijä. Voisin sanoa, että olen tästä vauva-ajasta nauttinut enemmän eikä se johdu niinkään vauvoista vaan ihan vaan omasta suhtautumisesta ja kokemuksesta.

On vaikea kuvitella tilannetta, missä sanoisin, että toinen lapsi oli virhe. Tuskin kovin moni kokee tuollaisia ajatuksia/tunteita, vaikka arki olisikin paljon vaikeampaa useamman lapsen kanssa. Mutta vastasiko tämä kahden pienen lapsiarki sitten kuvitelmiani? No ei sinänsä, koska olemme tosiaan kokeneet tämän elon kuviteltua helpommaksi -positiivinen yllätys siis. Mutta samassa olen osittain hiukan skeptinen näitä mietelmiäni kohtaan. Voisi nimittäin olla niin, että jos saisin elää vaikkapa viikon sitä elämää, mitä se olisi mikäli meillä olisi vain Anton, niin silloin saattaisin huomata, että onpa se muuten helpompaa. Nyt kun olemme sopeutuneet tähän elämäntyyliin. Mutta pointti on varmaan siinä, että sopeutuminen on kuitenkin ollut helppoa. 

Myös tulevaisuuden kannalta olen sitä mieltä, että teimme oikean ratkaisun tehdessämme toisen lapsen. Toki ihmisillä on omat mielipiteensä siitä, millaisessa elämäntilanteessa lapsia on hyvä ja "saa" tehdä, mutta meille tämä oli toimiva ratkaisu. Kieltämättä näin naisena miettii sitä, että kun nyt ensi vuonna lähden yrittämään päästä työelämään, niin työnantajat saattavat kokea positiivisena sen, että minulla on jo kaksi lasta. Vaikka tuo ei saisikaan vaikuttaa, niin silti he voivat miettiä sitä, että en ehkä ole heti jäämässä äitiyslomalle. Muutenkin tämä tilanne mahdollisti sen, että Anton on saanut olla kotona pitkään. Ja vaikka aika paljon mediassa kritisoidaankin perheellisten tukia, niin me olemme kyllä kokeneet, että tuet ovat riittävät.

Sen voisin vielä mainita, että koska meillä ei ole suunnitelmissa tehdä lapsia lähitulevaisuudessa niin nyt tuntuu jotenkin paljon järkevämmältä lähteä kuntouttamaan vartaloa. Silloin, kun Anton oli pieni ja oltiin varmoja, että halutaan lapsia enemmän kuin se yksi, niin sitä mietiskeli, että ei jaksaisi nähdä kauheata vaivaa palautumisessa, jos sitten keho kuitenkin rupsahtaa uudelleen toisen raskauden myötä. Huono syyhän tuo sinänsä on, koska kehostaan täytyisi aina pitää huolta, mutta kuitenkin se vaikutti ja nyt vaikuttaa taas niin, että on innokkaammin haluamassa laittaa vartaloa takaisin kuosiinsa.

Tekee mieli sanoa, että olen todella onnellinen. Olen onnellinen siitä, miten hyvin meidän asiat loppupeleissä on. Olen onnellinen siitä, että minulla on nuo kaksi lasta ja mies. Ei arki ole mitenkään ihanaa ja helppoa aina, mutta yleisfiilis on kuitenkin hyvä. Tiedostan myös eläväni jokseenkin erilaisessa tilanteessa kuin ne äidit, jotka ovat yksin kotona lapsien kanssa. Minulla on apuvoima täällä kotona, mutta samassa minulla ei ole myöskään mahdollisuutta pyörittää päiväarkea juuri niin kuin itse haluaisin kerta pitää ottaa huomioon miehenkin toiveet ja tarpeet. En halua tekstilläni ottaa kantaa siihen, kannattaako hankkia useampia lapsia ja millä ikäeroilla, mutta halusin omalta osaltani kertoa, että olen todella tyytyväinen tekemiini päätöksiin.


You Might Also Like

4 kommenttia

  1. Voi miten ihana kuva!! Kiitos kun kirjoitit tästä. Hyvältä kuulostaa :-). Rohkaisevaakin. Meilläkin mies on kodin siisteydestä tarkempi kuin minä, mutta ymmärtää, että lepo/nollaus on mulle tärkeää.

    Ja juuri oikein ajattelit blogin julkisuuden suhteen, kiitos! Mitä vähemmän hakukoneet löytää, sen parempi. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos myös itsellesi, sainpas vihdoinkin aikaiseksi purettua näitäkin mietteitä ylös :)

      Minä olen yleisesti tasatarkka siisteydestä; siedän paikoin pientä sotkua mutta en taas kestä suurempaa. Miehellä tuo vaihtelee.

      Poista
  2. Hyvä postaus! Oon sun kanssa täysin samaa mieltä. Me oltiin jo ennen Neelan syntymää päätetty, että toinen lapsi saa tulla nopeasti. Ajateltiin ettei aloteta ehkäisyä ollenkaan, eli toinen olisi saanut tulla heti. No sektion takia suositeltiin odottamaan vähintään puoli vuotta, mielellään jopa vuosi, joten ehkäisy jätettiin pois Neelan ollessa noin 11kk. Plussatestin teinkin tasan vuosi sitten!
    Me ollaan oltu tosi tyytyväisiä tähän ikäeroon (1v9kk). Neela ei osannut olla mustasukkainen ja on ottanut pikkusiskon tosi hyvin vastaan. Huomaa nyt jo miten haluaisi leikkiä Erinin kanssa, joten innolla odotan tulevaa kun lapset voivat leikkiä yhdessä! Onhan tää välillä rankkaa, mutta siihen oltiin valmistauduttu, niin se ei tunnu niin pahalta. Ja ei tää arki niin väsyttävää olisi, että näkisin syytä siitä valittaa. Kolmannenkin haluaisin... Laitoin maanantaina hormonikierukan, eli annan kropan palautua ainakin sen 5 vuotta. Jos ei nyt ihmeitä tapahdu :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Me ei alkuun oltu ajateltu näin pieniä ikäeroja, enemmänkin sitä kahta vuotta mutta tässä tilanteessa tuntui parhaalta, että oon nyt yhteen putkeen kotona sitten :)

      Anton ei ole kyllä osoittanut mitään leikkimishaluja Sofian kanssa :D

      Hormonikierrukka on varmasti kyllä luotettavampi ehkäisy kuin esim. noi mun minipillerit. Mä en sitä kierrukkaa kuitenkaan halunnut, koska mua jotenkin inhottaa se ajatus, että jotain "ylimääräistä" on koko ajan mun sisällä :D Niin ja kun tosiaan minipillereillä mulla ei ole kuukautisia ollut lainkaan, niin se on varsin mukavaa. Tosin melko tarkka saa olla siitä, että ottaa sen päivittäin aina samaan aikaan.

      Poista