Päivän ajatukset yhdessä paketissa

19.7.15

Nyt kun molemmat lapset ovat unilla, niin pääsen kirjoittamaan aiheesta, joka on miltei koko päivän pyörinyt päässä... Tai ainakin voin koittaa kirjoittamista, tiedä sitten ehdinkö loppuun ennen kuin täytyy taas keskeyttää.

Olen kertonut, että meillä on mennyt vauva-arki hyvin. Tuo pitää paikkansa, mutta paikoin - erityisesti tänään - huomaan tietynlaisen ongelmatilanteen. Meillä nukutaan yöt hyvin, Sofia nukkuu ensimmäisen pätkän yleensä 6h ja tänään nukkui jopa 8h. Minun ei siis tarvitse yleensä herätä kovin usein yöllä, eikä tarvitse miehenkään nyt kun Antonkin nukkuu useimmiten heräämättä yöllä. 

Hyvät yöunet ovat kuitenkin luoneet sen ongelman, että minulla on paljon energiaa ja ideoita. Jaksan ajatella, mutta olen kuitenkin sen tapainen ihminen, että hermostun helposti jos minulla ei ole rauhaa ja tekemistäni keskeytetään. Sanomattakin selvää, että niitä keskeytyksiä tulee ja usein, kun on pieniä lapsia. Tietenkin menen antamaan Antonille kaurajuomaa, kun hän tulee sitä pyytämään. Menen imettämään Sofiaa, kun on tarve. Näitä esimerkkejä on useita. 

Olen viime aikoina jättänyt blogin vähemmälle huomiolle ja olen keskustellut miehen kanssa siitä, miten aika ei tahdo riittää. En tietenkään halua kirjoittaa blogia lasteni kustannuksella, en siis halua viedä aikaa heiltä pois. Aikaisemmin pystyin kirjoittamaan tiuhaan, kun kirjoittelin Antonin ollessa päiväunilla. Nykyään harvemmin käy niin, että molemmat lapset nukkuisivat samoihin aikoihin. Useat bloggaajat tuntuvat kirjoittavan ennen nukkumaan menemistään, mutta minä en oikeastaan halua tehdä noinkaan. Illan hiljaiset hetket vietän mieheni kanssa ja menen riittävän ajoissa nukkumaan, jotta varmasti jaksan herätä seuraavaan aamuun lasten herätessä. Tuo onkin varmasti yksi syy siihen, miksi meillä ollaan usein virkeitä: meillä mennään nukkumaan jotakuinkin samoihin aikoihin kuin lapsetkin.

(Tässä välissä Anton heräsi ja kirjoittaminen oli pakko taas kerran lopettaa. Nyt kokeilen, josko onnistuisin kirjoittamaan loppuun - poikkeuksellisesti näin ennen nukkumista.)

Jonkin aikaa mietin jopa sitäkin vaihtoehtoa, että jättäisin blogin kirjoittamisen. Nyt kun olen sitten pitänyt hiljaisempaa tahtia, niin huomaan kuitenkin vuorostaan ahdistuvani siitä, kun en kirjoita asioita ja pääni ajatuksia minnekään ylös. Tänäänkin on tuntunut paljon siltä, että kaikki päänsisäinen materiaali on yhtä puuromössöä enkä onnistu keskittymään oikein mihinkään kunnolla. Kun yritän olla Antonin kanssa, niin välillä on vaikea olla todella läsnä, koska ajatukset juoksevat jossain muualla. Tämä kokemus siis kertoisi sitä, että tarvitsen kuitenkin jonkun väylän, minne pääsen avautumaan. Vaikka tämä blogin sisältö saattaisikin olla välillä hattaraa ja muuta kevyttä tavaraa, niin se kirjoittamisen hetki on kuitenkin usein sellainen, jolloin saan olla itseni ja omien ajatuksieni kanssa. Tai siis, ideaalitilanteessa se on tuota. Nyt lähiaikoina ei niinkään.

(Ja nyt kutsuu vuorostaan Sofia.)

Eli siis, tässä tilanteessa ei taida löytyä mitään selkeästi parhainta ratkaisua. Säilytän blogin ja kirjoittelen aina silloin, kun suinkin pystyn. En varmasti onnistu päivittämään blogia niin usein kuin haluan, mutta jos sentään joskus onnistun kirjoittamaan näin pätkissä. Jotenkin ajatus siitä, että minulla ei olisi tätä blogia, oli yksinäinen. Sanoinkin miehelleni, että blogin ansiosta olen kokenut yksinäisyyttä ainoastaan vähän ja välillä. Minulla ei ole enää erityisemmin läheisiä ystäviä samassa kaupungissa ja päiväni menee pitkälti perheeni kesken. Kommentteja en saa kovinkaan paljon, mutta silti minulla on sellainen tunne, että jotkut siellä kuuntelee. Ja se on tärkeää ihmisen psyykkeelle, se että tuntee tulevansa kuulluksi. 

Joku aika sitten, ennen Sofian syntymää, pyörittelin vielä mielessäni ajatusta, että pyrkisin olemaan blogini suhteen tavoitteellisempi. Blogi kun voi olla hyvä meriitti töitä hakiessa. Kävijäluvut minulla on ollut jo melko hyvissä luvuissa, tai näin ainakin olen ymmärtänyt. Mutta minua kuitenkin ahdisti ajatus lukijoiden haalimisesta ja näkyvyyden tietoisesta parantamisesta. Minähän en halua pitää mitään lukijatilastoja sivuni yhteydessä, koska inhoan sitä, miten blogia saatetaan määritellä sen mukaan, montako lukijaa sillä on. Varmaan useimmat vilkaisevat lukijamäärät ensin. Vaikka voihan se tietenkin olla toimiva meriitti siitä, kannattaako blogia jäädä seuraamaan. Kuitenkin, pointtini on siinä että olen kokenut ja koen edelleen ristiriitaisuuksia blogini tavoitteista. Nyt tilanteen ollessa tämä, olen oikeastaan hylännyt ajatuksen siitä, että blogillani olisi joitain päämääriä. Taidan ennemmin keskittyä perusarjen pyörittämiseen ja pitää blogin sellaisena paikkana, minne tulen höpisemään kun on tarve. Jos siinä samalla teitä lukijoita keräytyy lisää, niin kiva.

Nyt kun sain kirjoitettua, niin olo on jo huomattavasti kevyempi. Tuntemukseni ovat varmasti hyvin tuttuja kaikille vanhemmille. Siis se, kun aika ei riitä ja yrittää palloilla usean tekemisen suhteen ja tavallaan tulee riittämätön olo, koska joko on liian vähän lapsen kanssa tai sitten tekee liian vähän kotitöitä ja samassa toisaalla toivoo itselleen sitä omaa aikaa. 

Ajatuksissa olisi useampi postauksen aihe, mutta saas nähdä milloin onnistun niistä kirjoittamaan. Nyt on lähdettävä unten maille, mutta sitä ennen vietän pienen hetken mieheni kanssa ja nautin asunnon hiljaisuudesta.

You Might Also Like

4 kommenttia

  1. Hei, kiva kun laitoit näitäkin fiiliksiä tänne! Samaistuin. Itselleni on myös tärkeää saada olla hetki omien ajatusten kanssa tai muuten tulee olo, ettei saa otetta mistään ajatuksesta.

    Myös tuohon yksinäisyyden tunteeseen samaistuin vahvasti. Itse olen asunut samalla seudulla aina, mutta kaikki läheiset kaverini ovat yksi toisensa jälkeen muuttaneet muualle, lähinnä isompiin kaupunkeihin. Toki heidän kanssaan olen yhteyksissä, mutta se on eri asia kun olla mukana arjessa. Lisäksi urheiluharrastuksen jäätyä lasten (ja ajanpuutteen myötä) olen viime vuosina tuntenut oloni jollain tavalla yksinäiseksi. Välillä olen tuntenut siitä huonoa omaatuntoa, koska minullahan on ihana perhe ja viihdyn heidän kanssaan enemmän kuin hyvin. Mutta eihän se korvaa niitä ystäviä, joiden kanssa voisi satunnaisesti viettää sitä omaa aikaa.
    Joten täällä ollaan! Ajatuksesi ovat mielenkiintoisia ja tärkeitä!

    -J-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, itsekin kyllä pidän yhteyttä ystäviin ja onnistun näkemään heitä sen 3-4 kertaa vuodessa mikä näissä olosuhteissa on ihan hyvin... Mutta olisi se aina eri juttu, jos asuisi samassa kaupungissa ja voisi ilman, että pitää tehdä hirmuisia suunnitelmia milloin näkeminen onnistuu. Vaikka tuota yksinäisyyttä hiukan paikoin koenkin, niin silti välillä mietin, miten ihmeen hyvin viihdyn perheeni kesken 24/7.

      Kiva kuulla :)

      Poista
  2. Täällä ainakin seuraillaan ja lueskellaan sinun ja teidän perheen kuulumisia, vaikka aina ei tule kommenttia jätettyäkään. Kirjoita vaan omaan tahtiin, kyllä lukijat varmasti mukana pysyvät :).

    Tutuilta kuulosti sinun tuntemuksesi juurikin tuosta oman ajan puutteesta ja yksinäisyydestäkin. Välillä on tullut ajateltua, että olen oikeastaan todella harvoin yksin (ilman lasta/perhettä), mutta silti koen ajoittain oloni yksinäiseksi. Kaverit kaukana tai etääntyneet erilaisten elämäntilanteiden myötä.. mutta onneksi sentään tärkeimmät pysyneet, vaikkei niin usein ehdikään nähdä.

    Mutta joo, toivottavasti jaksat jatkaa kirjoittelua vielä pitkään! Sinun blogisi on mukavan erilainen verrattuna moniin muihin perheblogeihin :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se taitaa olla kuitenkin niin, että vaikka olisi useamman ihmisen ympärillä 24/7 niin voi tuntea yksinäisyyttä, mikäli ne ihmiset ei täytä kaikkia sosiaalisia tarpeita. Siis kun ei perheenjäsenet ole ihan sama juttu kuin vaikkapa ne kaverit, joiden kanssa on aikoinaan ollut enemmän. Mieheni on toki myös ystäväni, mutta hänen kanssaan oleminen on tietyltä osin erilaista kuin sitten oleminen naisystävieni kanssa. Minäkin kun olen oikeastaan yksin vain niillä satunnaisilla kerroilla, kun käyn vaikkapa keskustassa/kävelyllä yksinäni ja nuokin reissut kestävät max. 1,5h. Ja kyllä sitä tosiaan yksinäisyyttä välillä kuitenkin kokee, vaikka ei ole oikeasti yksin.

      Jäin miettimään luettuani kommenttisi, että millä lailla blogini on erilainen. Yritin siis tavoittaa mielessäni, miltä tätä tuntuisi lukea ns. ulkopuolisena mutta jokseenkin vaikea hahmottaa. Mutta juu, toistaiseksi blogi jatkaa kulkuaan eteenpäin :)

      Poista