Sopivasti lapsia

15.6.15

Tämä kirjoitus on ollut melko pitkään luonnoksissani, kun en ole vain saanut sitä viimeisteltyä... Mutta toisaalta ihan hyväkin, koska ajatukset tästä aiheesta ovat vaihdelleet jo ihan näin lyhyelläkin aikavälillä.

Kyseessä siis kysymys: Mikä on meidän perheelle sopiva lapsimäärä? Aiheesta on keskusteltu mieheni kanssa usein ja mielipiteet ovat ajan mittaan muuttuneet. Itsellänihän on kolme sisarusta, mikä on melko paljon nykyajan mittakaavassa. Miehelläni on veli ja sisko, joten eipä hänkään paljon "häviölle" jää. Erona kuitenkin on, että miehen sisarukset ovat kaikki syntyneet jotakuinkin kuuden vuoden sisällä, kun taas minun perheessäni lapset on tehty isoilla ikäeroilla. Jopa niinkin isoilla, että isosiskollani ja nuorimmaisella pikkuveljelläni on ikäeroa 17 vuotta. 

Ei saisi yleistää, mutta usein vaikuttaa kuitenkin olevan niin, että he, jotka ovat kasvaneet isoissa perheissä, myös haaveilevat sellaisista. Minun haaveissani oli nuorempana 3-4 lasta, itseasiassa tuo määrä on pysynyt melko pitkään samana. Kun Anton tuli maailmaan, tipahti toiveeni kolmeen lapseen. Lähinnä jo siitäkin syystä, että sektiolla en lähtisi neljää lasta tekemään ja neljä on käytännöllisesti hyvin hankala määrä. Ennen Antonin syntymää mies oli hyvin avoin sille mahdollisuudelle, että tehdään lapsia sellainen määrä, minkä minä koen hyväksi. Miehellä ei siis ollut erityisiä toiveita tai ajatuksia sen suhteen, joten hänen oli helppo ns. antaa minun päättää. Sittemmin on miehenkin ajatukset muuttuneet.


Nykyään mies sanoo, että olisi varsin tyytyväinen kahteen lapseen. Yksi tuntuu liian vähältä ja kolme taas alkaa olemaan hänestä liikaa. Vielä vuosi sitten kaksi tuntui minusta heti liian vähältä, se ei vaan tuntunut oikealta luvulta. Kun Sofian syntyminen lähestyi, niin aloin lämpeämään ajatukselle kahdesta lapsesta. Kaksi on hyvin käytännöllinen määrä. On kaksi vanhempaa ja todennäköisemmin jokaiselle lapselle löytyisi oma huone. Mies sanoo myös sitä, että haluaisi keskittää voimavarat ja resurssit kahteen lapseen ja muutenkin kokee, että kun nämä kaksi lasta aikuistuu niin jää vielä hyvin "vapaata vanhaisikää". Nuo kaikki on mielestäni hyviä ja varteenotettavia pointteja. Sitten tulee kuitenkin se "mutta"...

Lapsien tekeminen/suunnitteleminen ei ole mielestäni koskaan täysin järjen asia. Tietenkin näitä asioita myös järkeillään, mutta siinä on mukana myös niin vahva tunnepuoli, että vaikka laskeskellaan, että taloudellisesti ei ole järkevää tehdä lasta tai muuta vastaavaa, niin ei se kuitenkaan riitä, jos on vahvasti tunne, että lapsen tulolle täytyy antaa mahdollisuus. En nyt tiedä, osaanko selittää tätä ajatustani selkeästi mutta pointtini on siinä, että täytyy olla se tietynlainen tunne, että haluaa lapsen. Ja jos tuo tunne on, niin silloin todennäköisesti jotkut "järkisyyt" ei ihan hirmuisesti paina. Mutta elämäntilanne ja käytännön seikat varmasti vaikuttavat siihen tunteen syntymisen mahdollisuuteen. Tässä mielessä käytäntö/järki ja tunnemaailma toimivat kuitenkin suhteessa toisiinsa. Aukesikohan tämä ajatus nyt kenellekään?


Omakohtaisesti tällä hetkellä koen, että on painavia järkisyitä siihen, miksi kolmatta lasta en lähtisi tekemään lähitulevaisuudessa - siis ainakaan viiden vuoden sisällä. Tämä siksi, koska ensi vuodesta lähtien on meidän perheenä keskityttävä työnhakuun ja muutenkin rakennettava perheellemme taloudellista vakautta. Opintolainat on maksettava pois ja olisi se kiva, jos voisi alkaa säästämään omaa asuntoa varten. Näihin suunnitelmiin ei kolmas vauva mahdu. 

Mutta olisiko joskus sopiva aika sille kolmannelle? Nykyisellään mies kokee melko vahvasti, että ei ja niistä syistä jo mainitsinkin. Minä en oikein tiedä eikä minusta minun tarvitsekaan vielä tietää. Tavallaan kaksi tuntuu minusta vähältä, mutta toisaalta kyllä niistä kahdesta saa jo aivan valtavasti sisältöä elämään ja heidän huolehtimisessa riittää työtä. Sinänsä pidän positiivisena sitä, että olen tehnyt lapset keskimääräistä nuorempana mutta toisaalla samassa ajattelen myös sitä, että minulla on vielä paljon aikaa jäljellä. Niin ja jos tämän nykyisen mieheni kanssa pysyn yhdessä, niin eipä se päätös lapsien teosta ole täysin minun tehtävissä. Olen kuitenkin sanonut miehelleni, että voi hyvin olla mahdollista, että joskus haluaisin yrittää saada sitä kolmatta. Mies on nyt ajatusta vastaan, mutta emme ole kokeneet tarvetta ruveta aiheesta kinastelemaan, koska kumpikaan ei sitä kolmatta ole nyt lähitulevaisuudessa haluamassa eikä sitä tiedä, mitä sitten myöhemmin toivomme.


Sekään ei ole mikään salaisuus, että toivoimme mieheni kanssa saavamme sekä tytön että pojan ja kun nyt kävi niin, että toinen lapsemme on tyttö ja esikoinen poika, niin miehellä on ikään kuin tunne, että hänen perheensä on "valmis". Minä jostain syystä näen, että meille tulisi vielä toinen poika. Ehkä se johtuu vain siitä, että meillä olisi nimi hänelle tiedossa.

Mutta nyt aiomme tosiaan keskittyä näihin kahteen pieneen lapseen, mitkä meille on suotu. Välillä mielessä kyllä käy haikea ajatus siitä, että jos en tule enää kokemaan raskaana olemista ja mietin, kun Sofia päivä päivältä vanhenee, niin jääkö se vauvavaihe meidän osalta viimeiseksi. Toisaalla muistutan itseäni myös siitä, että aina lapset tuntuu olevan juuri oikean ikäisiä. En koskaan erityisemmin haikaile sitä, että olisipa Anton pienempi jne.. Voisin hyvin ollakin siis täysin tyytyväinen näiden kahden lapsen kanssa oli ne sitten vuoden, viisi tai seitsemäntoista.

Vaikka olemme mieheni kanssa yhdessä pyörineet päälle viitisen vuotta, niin meillä on kuitenkin suhteellisen nuori perhe ja olemme elämäntilanteessa, missä on paljon epämääräisiä tekijöitä erityisesti työllisyyden suhteen. Sinänsä onkin hyvin vaikea ennustaa, missä me olemme perheenä viiden vuoden päästä ja siksi en oikeastaan pyri edes antamaan selvää vastausta siihen, mikä lapsimäärä on meidän perheellemme sopiva. Miehestäni se tällä hetkellä tuntuu olevan kaksi, mutta minä annan asian olla ja katson miten käy.


Ps. Kirjoitan usein sanavalinnoilla, että lapsia "tehdään". Tiedän, että hedelmöittymisen onnistumista ei suinkaan sinänsä täysin päätetä ja mietin kyllä, että en haluaisi aiheuttaa kenellekään lapsettomuudesta kärsivälle/kärsineelle pahaa mieltä sanavalinnoillani... On kuitenkin vaikea olla jatkuvasti ns. poliittisesti korrekti ja kyllä minä rehellisesti sanoen itse koen, että "tein" lapset koska päätin, että haluaisin lapsia ja sainkin ne hyvin nopeasti päätökseni tehtyäni. Minä satuin olemaan onnekas, mutta toivottavasti on ymmärrettävää, miksi minä minun tilanteessani käytän hyvin luontevasti sanaparia "tehdä lapsia". 

You Might Also Like

2 kommenttia

  1. Mulla on täysin samat ajatukset! Oon aina haaveillut kahdesta lapsesta pienellä ikäerolla, josta toinen tai molemmat on tyttöjä. No, nyt olisi kaksi tyttöä 1v9kk ikäerolla.. Mutta jotenkin mulla on olo että haluaisin vielä yhden. Ei kuitenkaan nyt, mutta sanotaanko että vaikka 5 vuoden päästä. Toisaalta sillon oon taas työelämässä ja lapset on ohittaneet pikkulapsivaiheen, eli oonko sillon liian mukavuudenhalunen. Eli lähtisinkö uudestaan enää vauvarumbaan.

    Mulla on näköjään ikuinen vauvakuume. Mies on tyytyväinen näihin kahteen, eikä nyt olla puhuttu kolmannesta sen enempää. Todennäköisesti meidän lapsiluku on tässä, vaikka se tuntuukin haikealta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla ei ainakaan nyt varsinaisesti ole vauvakuume, vaan enemmänkin mietin asiaa sillä tavalla, että kun lapsia voi yrittää tehdä vain tietyn rajatun ajan ja haluaisin olla varma siitä, että en sitten päälle nelikymppisenä ajattele että olisi sittenkin yrittää saada useampi kuin se kaksi... Ja toisaalla siinä on myös se kysymys mielessä, onko meidän perhe nyt sitten tässä. Niin ja mietin kanssa tuota samaa, että haluankohan sitten tulevaisuudessa kuitenkaan lähteä enää tähän pikkuvauvarumbaan.

      Mutta teillä se on kyllä kanssa aika sama juttu kuin meilläkin: aikaa on vielä eikä sitä tarvitse tehdä mitään lopullisia päätöksiä. Tai no, ehkä asia on eri mikäli toinen on ihan ehdoton, että haluaa enemmän lapsia ja toinen taas ehdoton, että ei halua.

      Poista