Synnytyskertomus: suunniteltu sektio

31.5.15

Heräsin 27.5 jo kello 4.00 enkä saanut itseäni enää uneen. Ei erityisemmin tuntunut jännittävän, ainakaan sellaisena fyysisenä kokemuksena, mutta ajatukset olivat jo siellä leikkaussalissa valmiiksi. Miehen äiti tuli meille klo 6.00 Antonin päivävahdiksi ja lähdimme tästä miehen kanssa varttia myöhemmin sairaalalle. 6.45 olin jo ilmottautunut sairaalaan.

Ensimmäisenä minut suunnattiin naisten pukuhuoneeseen, missä piti laittaa omat vaatteet kaappiin ja vaihtaa sairaalakuteet päälle. Oli kyllä melkoinen suoritus vetää niitä tiukkoja tukisukkia jalkaan sen raskausmahan kanssa. Pukuhuoneesta sitten odotusaulaan miehen kanssa ja tovi siinä odoteltiinkin.

Sitten meidät kutsuttiin huoneeseen, missä varmisteltiin kysymyksin sitä, moneltako olin lakannut syömästä ja juomasta. En tiedä, mikä tämän henkilön ammatti varsinaisesti oli; oliko hän kätilö vai hoitaja vai... Hän kuitenkin kertoi, että jokin pikainen toimenpide on tullut minun edelle ja sen jälkeen olisi minun leikkaus. Odotusaika oli arviolta noin tunti eli leikkaussaliin kuului päästä noin kahdeksan aikoihin. 

Samassa leikkaava lääkäri tuli esittelemään itsensä ja sehän oli tuttu kasvo, nimittäin juurikin se rakenneultran lääkäri ja sama, joka kävi aikoinaan Antonin leikkauksen jälkeen sairaalavuoteellani... Juuri se henkilö, joka oli osakseen vahvasti vaikuttanut siihen, miksi koin niin hämmentäväksi sen, mahtuuko se vauva vai onko tarve sektioon. Toisaalta hän oli myös se, joka sanoi magneettikuvien olevan epävarma mittari lantion ja vauvan suhteesta, minkä takia en päätöstäni sitten perustanut niihin lantiokuviin. Mutta kuitenkin hetkellisesti oloni oli hiukan epämukava lääkärin nähtyäni, koska tuo kyseinen lääkäri olisi ollut sitä mieltä, että minun olisi kannattanut kokeilla ensin alatiesynnytystä ja siitä edetä tarvittaessa sektioon... 

Lääkäri kysyi, onko minulla mitään mielessä tai kysyttävää. Ilmaisin, miten viime sektiossa oli todellakin hämmentävää tietää, millä tavalla sen puudutteen kuului tuntua. Kerroin, miten lääkäri silloin nipisteli ja kun kysyi "tuntuuko?" niin en ollut varma mitä sanoa, koska kyllähän se silloin tuntui nipistykseltä, mutta ei mitenkään kivuliaalta. Lääkäri sitten sanoi nipistelevänsä tällä kertaa oikein kovaa, että ei jäisi niin epäselväksi.

Sitten meidät ohjattiin miehen kanssa takaisin odotusaulaan. Ehdimme miehen kanssa aika paljon siinä jutella. Tai no lähinnä heitimme tosi hyvää "huonoa" vitsiä. Siihen tyyliin, kun ihmettelin miehelleni, miten pystyn vieläkin olemaan niin rauhallinen niin meitä alkoi huvittamaan tilanne, missä se leikkaava lääkäri kysyy salissa potilaalta: "Miten sä voit olla noin rauhallinen? Eikö sua yhtään jännitä?" Sitten lääkäri voisi vielä jatkaa ja kysyä leikkaushuoneen ihmisiltä: "Olenko minä ainoa, jota jännittää?" Vieläkin hymyilyttää, kun muistelen noita hetkiä, kun meitä nauratti.


Tuo "pikainen" toimenpide jostain syystä venyi jonkin verran, kello taisi olla hiukan päälle yhdeksän kun lopulta hoitaja tuli sanomaan, että nyt mennään. Ennen lähtöä sain pienen shottilasillisen kirkasta melko kitkerää juotavaa, jonka tarkoitus on neutralisoida mahahappoja. Minut vietiin leikkaussaliin ja mies meni jonnekin muuhun huoneeseen vaihtamaan vaatteet ja odottamaan pääsyä saliin.

Kun mies odotteli, niin leikkaussalin henkilökunta esitteli itsensä minulle ja kysyttiin, saako opiskelijoita olla paikalla. Annoin siihen luvan. Henkilökunta oli tietenkin tietoisia, että viimeksi minulla ei puuduts tehonnut, joten he olivat hyvin selkeitä kertoessaan minulle, miten se puudutus toimii ja miten sen kuuluisi edetä. Menin selälleni leikkauspöydälle ja oli jokseenkin haasteellista seurata, mitä minulle tehdään kun yhteen käteen laitettiin kanyylia ja samassa toinen parivaljakko valmisteli pissakatetrin laittoa.

Minulta kysyttiin, saako opiskelija laittaa katetrin ja olin kahden vaiheilla: toisaalla haluan suoda opiskelijoille mahdollisuuden oppia, mutta kokemuksesta tiedän että katetrin laitto on kaikkea muuta kuin miellyttävää enkä halunnut ottaa riskiä, että opiskelijan myötä siitä tulee vielä inhottavampaa. Tämä kysyjä varmasti huomasi epämukavuuteni ja päätyikin itse vastaamaan, että hän laittaa mutta opiskelija seuraa vierestä. Ja kuten arvelinkin/tiesin: katetrin laitto oli inhottava toimenpide, mutta onneksi se kestää vain hyvin vähän aikaa.

Näiden jälkeen tuli anestesialääkäri paikalle ja käännyin kyljelleni. Selkä mahdollisimman pyöreäksi ja piikki selkään. Tuo ei sattunut yhtään. Melko pikaiseen he käänsivät minut takaisin selälleni ja anestesialääkäri kertoi, miten tuo puudutusaine toimii suhteessa painovoimaan ja sen takia puudute alkaakin tuntumaan ensiksi sillä oikealla puolella, millä makasin. Lämmön tunne alkoi hiipiä varpaista ylöspäin ja selvästi erotin, miten oikea puoli ei vastaa liikekäskyihin niin hyvin. Minua kehotettiin kuitenkin olemaan liikuttamatta varpaita, että aine pääsee tasaisemmin vaikuttamaan. Puudutteella kestää kuulema yleensä noin vartti, että se alkaa toimia ja siinä mielenkiinnolla odottelin, mitenkähän nyt käy: toimiiko se puudute oikein...

Märällä ja kylmällä lapulla sipaistiin aluksi poskea ja sen jälkeen jaloista ylöspäin ja minun kuului kertoa, missä kohtaa sitä viileyttä tunnen. Tuota toistettiin joitain kertoja ja selvästi se viileyden tuntu hävisi aina enemmissä määrin. Tässä vaiheessa myös lääkäri ja mieheni olivat ilmestyneet saliin. Edelleen ihmettelin miehelleni ääneen, missäköhän se minun jännitys oikein on.

Juttelin siinä miehen kanssa kun kuulin, että lääkäri puhui jotain mutta en tajunnut, että hänen sanansa oli kohdistettu minulle. Kun hän sanoi "ei ilmeisesti kerta et sano mitään", niin tajusin hänen kysyneen, tunnenko nipistämistä... Eli hän oli tosiaan nipistänyt, mutta se meni kyllä tällä kertaa ihan ohi. 

Sitten alkoi leikkaaminen. En tuntenut mitään viiltämistä, toisin kuin viimeksi minkä jälkeen se nukutus sitten tapahtuikin hyvin äkkiä. Miehen kanssa siinä jotain juteltiin ja välillä havahduin joihinkin tuntemuksiin, jotka ei kuitenkaan tuntuneet mitenkään kovin selvästi. Esimerkiksi yhdessä vaiheessa oli tunne, että ihoa venytetään ja näin kuulema silloin tehtiinkin. Mutta tosiaan mitenkään kivuliasta se ei ollut. Edelleen suuntasin huomioni enempi mieheen, kunnes lääkäri sanoi: "nyt syntyy vauva".

Kello oli 9.41, kun maha tuntui keventyvän ja samassa verhon takaa kuului itkuinen "kurlaaminen". Vauvalla oli varmastikin jotain lapsivettä suussa, mistä tuo kurlauksen sävy tuli itkuun mukaan. Minua alkoi itkettää ja olin todella onnellinen, että pääsin kokemaan ja kuulemaan nuo vauvan ensi-itkun äänet. Joku sieltä verhon takaa sanoi, että tuli tyttö. Oikeastaan vasta vähän myöhemmin tajusin ajatella, että niin se oli tosiaan tyttö. Olin vaan keskittynyt siihen ajatukseen, että meidän lapsi on nyt ulkomaailmassa ja odotin, että hänet tuodaan verhon takaa minulle.

Ja siinä hän sitten oli: todella kinaisena ja jokseenkin yllättävän näköisenä. Hänellä oli niin erilainen nenä kuin Antonilla syntyessään. Ensimmäisenä tytöstä tuli mieleen isänsä, ehkä juurikin tuon pidemmän nenävarren takia. Mies ja tyttö jatkoivat matkaa ja minä jäin tietenkin vielä lopputoimenpiteiden ajaksi saliin.


Kohtu tyhjennettiin ja "puhdistettiin". Tuo prosessi on tosiaan selvästi se pitkäkestoisin. Ymmärrän, miksi monet kirjoittavat siitä, että käyvät kärsimättömiksi mutta yritin ottaa asian vastaan niin, että se on pakko ja hyvä tehdä ja minulla on vielä rutkasti aikaa olla vauvan kanssa. Varmasti myös tieto siitä, että hän on isänsä kanssa rauhoittaa.

Tuossa puhdistamisen vaiheessa alkoi tuntua hiukan raskaalta hengittää. Tai siis tuntui, että saa henkeä kyllä hyvin mutta tietynlainen raskaus tuntui kuitenkin rintakehän tietämillä. Sanoin siitä ja hoitaja kertoi, että happiarvoni ovat kyllä hyvät ja todennäköisesti se puudutus tavallaan painaa palleaan. Itse puhdistus taas tuntui siltä, että minussa olisi jonkinlainen pussi ja siellä sisällä pyöritellään vähän väliä jotain. Minulta kyseltiin usein, miltä minusta tuntuu ja onko kaikki hyvin. Tunsin itseasiassa nälkää tuossa leikkauksen loppuvaiheessa, että kyllä - kaikki oli ilmeisestikin hyvin.

Lääkäri ei ollut maininnut mitään kohtuni kunnosta, joten kysyin siitä itse vaikka alkuun mietinkin, voiko siinä samassa "häiritä" lääkäriä. Kohtu oli kuitenkin kuulema hyvässä kunnossa, että saan kyllä tehdä sen puolesta lisää lapsia "kunhan nyt sen vuoden odotat". "Tai vaikka viisi", heitin takaisin koska en ihan pikaiseen ajatellut kolmatta tehdä, jos ollenkaan. Mutta olen kyllä iloinen ja onnellinen, että kohtu on saanut "luvan" tehdä enemmänkin, vaikka on nyt kaksi sektiota käynyt läpi. 

Kuulin kun henkilökunta puhui, että olin menettänyt todella vähän verta leikkauksen aikana - 150ml tarkalleen. Viime sektiossa verimenekiksi oli muistaakseni merkattu 500ml. Alatiesynnytyksen normaali verenmenetys on juurikin 100-500, joten tuo minun lukema tuntuu kyllä hyvin pieneltä siihen nähden, että vatsa vedetään kuitenkin auki. Mietittiin miehen kanssa, oliko sillä vaikutusta että olin niin rauhallinen koko prosessin ajan. Keho ei siis käynyt ns. ylikierroksilla ja sydän pumpannut tiheämmin. Oli miten oli, luulen tämän vähäisen verenvuodon vaikuttaneen aika paljon siihen miksi oloni on ollut koko ajan ihmeen hyvä. Hemoglobiinihan minulla oli ennen leikkausta 133, joten erityistä heikotusta ei ole esiintynyt.

Heräämössä morfiini hiukan kutitti, mutta en kokenut tarvetta lääkitykselle, jolla kutina saadaan kuriin. Ja heräämössä oli todellakin tylsää mutta sain onneksi vihdoin juotavaa. Paljon kyllä varoiteltiin, että ei kannata juoda tai syödä kovin paljon että jos tuleekin paha olo. Yritin siis hillitä itseäni, vaikka ruoka ja juoma olikin vahvasti mielessä. Eikä sitä pahaa oloa tullut tosiaan missään vaiheessa. Heräämössä oli melkoinen ruuhka, mutta niin oli naisten vuodeosastollakin, koska heillä kesti jonkin aikaa hakea minut pois vaikka olin saanut jo luvan tulla siirretyksi pois heräämöstä.

Mutta sinne sitten lopulta pääsin: mieheni ja vauvan luo, naisten vuodeosastolle toipumaan. Mieli oli kirkas, vaikkakin jokseenkin hämmentynyt koska en tosiaan ollut mitenkään sekaisin tai väsynyt. Keho ei ollut sen oloinen, että siihen olisi pumpattu hirmuinen määrä kaikkia aineita.

En ollut kokenut ensimmäistä sektiotani mitenkään rankaksi, mutta nyt kun takana on tämä toinen - suunniteltu ja puudutuksessa tehty - sektio, niin ero on kyllä melko huima. Paljon olen miettinyt sitä, että jos tässä on nyt pahimmat päivät ohitse niin todellako näin helpolla pääsen? Pessimistinä odotan, että tässä on nyt tultava jotain tulehduksia tai komplikaatioita, koska onhan tämä nyt ihmeellistä, miten hyvä vointi minulla on. Mutta palautumiseen palailen sitten, kun aikaa on kulunut.

Nousin tosiaan istumaan samana päivänä, kun leikkaus oli. Olisin varmasti päässyt jo ylöskin asti, mutta en oikeastaan halunnut lähteä ramppaamaan vessassa öisin, joten päätin odotella suosiolla seuraavaan aamuun. Olin pelännyt sitä ensimmäistä nousemista, mutta sekin meni todella hyvin. Ei huimannut eikä erityisemmin edes sattunut. Lähinnä heikotti se ajatus siitä, että haava on siellä mahassa.


En tällä tarinalla halua rohkaista ketään sektioon, koska fakta kuitenkin on, että kokemukset siitä on erilaisia ihan samalla tapaa kuin kokemukset alatiesynnytyksestäkin vaihtelevat. Nyt saattoi olla niin, että minun tapauksessani asiat menivät loistavasti ja näin jälkikäteen olen todella tyytyväinen valintaani, koska uskon että sillä oli melko iso vaikutus, että leikkaus tehtiin suunnitellusti eikä kohdulla ollut takana parin vuorokauden käynnistysyritystä toisin kuin silloin ensimmäisessä sektiossa. Ja erityisen iloinen olen siitä, että puudutus onnistui tällä kertaa ja olemme nyt miehen kanssa kokeneet sen, kun oma lapsi syntyy.

You Might Also Like

4 kommenttia

  1. Kuulostaa niin ihanalta ja helpolta synnytykseltä! Onneks kaikki meni hyvin ja todellakin ihmeen nopeesti alkoi toipuminen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, toivottavasti suuntaa jatkuu myös ylöspäin :)

      Poista
  2. Hei, sektiokokemuksesi kuulostaa hienolta, hyvä niin. Oma tyttäreni syntyi reilu vuosi sitten hätäsektiolla nukutuksessa ja koin samoja tunteita kuin mitä sinulle oli Antonin syntyessä niistä syntymän ensihetkistä jotka jäi meiltäkin uupumaan. Omassa mielessäni on vahvasti ollut suunniteltu sektio sitten kun sen pikkukakkosen aika on, ja tulin kirjoituksestasi niin hyvälle mielelle, ja ajattelin lukiessani että sitten seuraavalla kerralla mekin koetaan ne syntymän ensihetket.
    -Jii

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ollut itse ajatellut niin voimakkaasti sitä Antonin sektiota siltä kantilta, että ei päästy syntymää kokemaan mutta se ajatus ja toive vahvistui voimakkaasti kun tätä toista odotin. Ja kyllä se takuulla on sellainen asia, jonka tulee muistamaan ikuisesti. Toivottavasti se teillekin suodaan!

      Poista