Ei kaunis eikä ruma

15.5.15


Jään välillä miettimään sitä, miten nykyisin miltei kaikki somekuvat minusta ovat meikittömiä. Toista se oli joskus kolme-viisi vuotta sitten, kun ajatus meikittömästä minästä jossain julkisessa kuvassa tuntui erittäin vieraalta. Toki nykyään, jos haluan oikein asiakseen ottaa itsestäni kunnon kameralla kuvia, niin sitten jaksan laittaa ripsiväriä. Mutta tuotakin on tapahtunut pari kertaa vuoden sisällä. 

En ole oikein varma, onko tämä kehityskulku ollut positiivinen vai negatiivinen. Selvästikään en enää niin paljon välitä siitä, miltä näytän tai mitä muut ajattelevat ulkonäöstäni. Toki minäkin välillä kriiseilen ja tulee hetkiä, kun inhottaa nähdä oma naamansa kuvassa tai peilissä mutta kovin ulkonäkökeskeinen en ole.

Olin mielestäni hyvännäköinen joskus vielä ennen kuin raskauduin ensimmäisen kerran. Olen kai ihan siedettävän näköinen edelleen, odottaessani toista lasta. Mieheni kanssa olemme aika monesti puhuneet, enemmänkin minun aloitteestani, siitä miten minä olen muuttunut ulkoisesti. Olen saanut lisää rasvaa ympärilleni, kehostani on tullut sellainen miltä ehkä voisi olettaa äidin kehon näyttävän. Mieheni sanoo kyllä välillä, että olen kaunis mutta hän sanoo myös sitä, että useimmiten hän ei näe minua arvottavasti vaan näkee minut minuna. Tuollainen fiilis minullakin taitaa olla itseni suhteen. En siis oikein pyri olemaan mitään ja joskus kun mietin sitä mitä olen, huomaan lähinnä ajautuvani siihen ajatukseen, että on turhaa verrata nykyistä minää vanhaan minään. Samalla tavalla on jokseenkin turhaa verrata itseään niihin parikymppisiin baarimisukoihin tai ei raskaana olleisiin ikätovereihin. Toki kovalla työllä useimmiten samaan kuntoon voi päästä kuin nuoruuden hehkeinä aikoina tai ennen raskautta, mutta toinen asia vaan on, tuntuuko se enää niin tärkeältä.

Eräs mieheni kaveri oli vuosi sitten tokaissut miehelleni, että minä olin upea. Toisin sanoen tuo kai on ymmärrettävä niin, että en ole enää. Kyllä se kirpaisi silloin kun tuon kuulin, mutta sittemmin olen ajatellut, että ei se "upeana" oleminen ole kuitenkaan niin ihanaa kuin äitinä oleminen.

On mielestäni hienoa, että osaan hyväksyä itseni tällaisena ehkä virheellisempänä, jos ajatellaan jotain peruskauneusnormeja. En tätä tekstiä kirjoita lainkaan siinä mielessä, että kriiseilisin ulkonäköni suhteen. Enemmänkin vain totean, että en näytä enää niin hyvältä. Tämä tyyneys, mitä koen asiaa kohtaan, on kuitenkin saanut minut miettimään, pitäisikö minun kriiseillä sittenkin enemmän? Olisiko minun hyvä kokea ulkonäköpaineita jo ihan senkin takia, että en päästä itseäni sellaiseen kuntoon, että havahduttuani epätyytyväisyyteen, sieltä onkin pitkä matka takaisin hyvään mieleen?

...Sopivasti tässä välin kävin hakemassa keittiöstä vettä ja päädyin nappaamaan irtokarkkipussin samalla matkaani...

Tilanne on siis nykyisin se, että en koe itseäni varsinaisesti kauniiksi mutta en koe rumaksikaan. Tilanteessa on hyvät ja huonot puolensa. Toisaalta maailmani ei pyöri sen ympärillä, miltä näytän ja olen melko itsevarma kuitenkin ulkonäköni suhteen mutta samassa en myöskään saa mitään nautinnon hetkiä tai ilon pilkahduksia siitä, kun näyttää tai tuntee itsensä kauniiksi. Ja olisihan noita hetkiä kiva tuntea aina silloin tällöin.

Nykyiseen tilanteeseen kyllä takuulla vaikuttaa sekin, että olen ollut jo pitkään raskaana ja silloin lähinnä nojaa taaksepäin ja katsoo, kuinka raskaus muuttaa kehoa. Päälle tulee heitettyä vaan jotain, mikä menee ylipäänsä päälle eikä purista. Kotona oleillessa ja ruokakaupassa käydessä ei erityisemmin koe tarvetta meikata tai laittaa hiuksia. Viimeisen 9 kuukauden aikana en ole ostanut itselleni vaatettakaan sillä ajatuksella, että jokin näyttäisi kivalta. Ne muutamat vaatekappaleet, mitä ostin olivat lähinnä raskauteen sopivia. Nyt tosin uskalsin kesää ajatellen ostaa ne kaksi vaatekappaletta.  

Kun nyt piakkoin pääsen raskausmahastani eroon, niin aion kyllä ensisijaisesti keskittyä edelleen äitinä olemiseen ja antaa omalle keholle aikaa palautua. Mutta samassa yritän kyllä myös tsempata itseäni siihen ajatukseen, että pyrkisin olemaan edes hiukan paremman näköinen. Että pyrkisin hakemaan niitä fiiliksiä, kun tuntee itsensä kauniiksi. En haluaisi kuitenkaan ns. jämähtää paikoilleni. Mutta mitkään karkkilakot ja tiukat dieetit eivät ole lainkaan minun juttuni. Enemmänkin voisi aloittaa sillä, että käy tiheämmin lenkillä ja että ylipäänsä suo enemmän ajatuksia ulkonäölleen. Ikään kuin yrittäisi saavuttaa hyvän tasapainon sen entisen ja nykyisen minän ajattelun välillä.

You Might Also Like

0 kommenttia