Kolmesta neljäksi

25.3.15

Minulta kysyttiin, mitä ajatuksia minulla on siitä, kun tulee kaksi lasta ja vielä pienellä ikäerolla. Olen varmasti sivunnut aihetta aikaisemmin, mutta kirjoitanpa nyt aiheesta erikseen.

Täytyy kyllä sanoa, että olen itse(kin) yllättynyt, miten rennoin asentein olen tämän asian suhteen ollut. Siitäkin huolimatta, että olen hyvin stressiin taipuvainen ihminen. Tämän asian suhteen olen kuitenkin onnistunut saavuttamaan sen ajattelutavan, että asiat otetaan pitkälti vastaan sellaisena kuin ne tulevat. 

Muistan kyllä varsin hyvin, miten Antonin synnyttyä minusta tuntui hankalalta ja jotenkin epätoivoiselta mennä nukkumaan, koska tiesi että ei saa yötään nukkua ilman heräämisiä. Muistan myös, miten iltaisin saattoi korvissa kaikua edelleen Antonin itku, vaikka hän ei todellisuudessa edes itkenyt - se ääni oli kuitenkin jäänyt korviin soimaan, mikäli Anton oli ollut tavallista itkuisempi. Ei nuo alkuajat olleet siis mitään nautinnollisia, mutta ei ne toisaalla traumojakaan jättänyt. Nyt on jossain määrin helpompi asennoitua tulevaan, koska ainakin tällä hetkellä tuon osaa ajatella ohimeneväksi vaiheeksi. Toki mietin, onkohan tuleva vauva samanlainen kuin Anton vai kenties ns. vaikeampi tai helpompi. 

Vauvanhoito ei niinkään stressaa. Se tuntuu nyt varmemmalta, vaikka en ylläty yhtään, jos päädyn tänne vielä kirjoittamaan, miten en muistanut vauvahoidon olevan yhtään tällaista. Minua kylläkin hiukan pelottaa se alkuvaihe hormonien osalta. Kun vauva on syntynyt ja imetyshormonit käynnistyy täydelle teholle, niin se voi olla melko hurjaakin kyytiä. Entistä pelottavampaa tämä on sen takia, koska nyt meillä on vauvan lisäksi myös Anton, joka tarvitsee huomiota ja tavallaan koen aina pientä syyllisyyttä, jos olen Antonin nähden tunteellisesti epävakaa. Tuo syyllisyys taitaa tulla siitä, kun Anton on aina niin empaattinen ja tulee silittämään. Kerran hän myös alkoi hieromaan hartioitani, kieltämättä siinä vaiheessa kyyneleeni vaihtuivat nauruksi... Mutta siis, minusta saattaa tuntua haasteellisemmalta pitää itseäni koossa. Vauvahan ei niin häkelly tai vaikutu siitä, jos äidillä on huono päivä tai äitiä itkettää mutta tuollainen vajaa kaksivuotias kyllä vaikuttuu.

En ole kovinkaan huolissani siitä, että Anton jäisi vähälle huomiolle. Enemmänkin koen asian niin, että vauva tulee siihen oheen, mitä teemme Antonin kanssa. Toki imetykset ja muut vauvahoitobisnekset väistämättä vaikuttaa arkeen, mutta yritän kyllä saada päivät toimimaan niin, että Antonin peruselämä pysyy suht samanlaisena. Enkä myöskään koe Antonia enää lainkaan niin pieneksi, kun mitä koin silloin, kun tulin raskaaksi. Raskauduin tosiaan pian, kun sille oltiin annettu mahdollisuus ja tuolloin vähän mietinkin, tapahtuikohan se nyt sitten kuitenkin liian nopeasti. Mutta enää en ajattele noin, koska Anton liikkuu omatoimisesti ja puhuu jo siinä määrin, että ymmärrämme erinomaisesti toisiamme. 

Anton on aina ollut mielestäni kovin rauhallinen ja kärsivällinen lapsi. Tietenkin helposti olettaa, että hän pysyy sellaisena mutta muistuttelen kyllä itseäni, että hän saattaa ottaa toisen lapsen tulon yllättävän rankastikin. Päällisin puolin en tuohon usko, mutta mistä sitä tietää. Antonin ja toisen lapsen tulossa tällä hetkellä eniten murehdituttaa ne yöjärjestelyt. Antonhan edelleen haluaisi nukkua vieressämme ja vaikka hän suht nopeasti omaan sänkyyn rauhoittuukin, niin ei hän nuku siellä läheskään yhtä levollisesti kuin meidän vieressä. Mietin välillä sitä, tuleeko hän kokemaan hirmuista epäreiluutta siitä, kun vauva saa nukkua äidin kanssa. Välillä myös pohdiskelen, miten Anton tulee suhtautumaan siihen, kun olen sairaalassa vaikka Anton varmasti päivisin paljon luonani käykin.

Mies suhtautuu toisen lapsen tuloon todella rennosti, välillä jopa pelottavan rennosti. Hän on suoraan sanonut, että ei se toinen lapsi tunnu enää niin mullistavalta asialta. Samassa hän on kyllä sanonut sitäkin, että vauvat on todella tylsiä ja Antonin kanssa oleminen on alkanut tuntumaan mielekkäämmältä, kun Anton puhuu ja sen kanssa voi tehdä asioita. Toki mies kokee onnea tästä toisesta lapsesta, mutta tiedättekö kun hänellä ei ole sellaista "aww, vauva!"-oloa, mikä on varmasti yleisempää naisilla muutenkin. Mutta luulenpa, että kun Nöpönen syntyy niin se asia taas konkretisoituu eri tavalla miehelle ja sitä kautta hän myös kiintyy vahvemmin vauvaan ja ehkä jopa saattaa myöntää, että onhan se ihana. 

Mutta todennäköisesti meidän roolitukset tulevat menemään niin, että mies on jossain määrin enemmän vastuussa Antonista ja minä vauvasta - ainakin noin alkuun. Myös jos minulla menee synnytys sektioon, niin se tuo jo sellaisia käytännön asetelmia, että miehen on oltava enempi Antonin kanssa. Kovasti mies puhuukin, miten odottelee kesää ja sitä, että pääsee Antonin kanssa nurmelle palloittelemaan. On meillä ollut puhetta myös siitä, että täytyy pitää kuitenkin huolta, että vanhemmat ei liikaa jakaannu lapsikohtaisesti eli välillä minun on tietoisesti otettava aikaa, mitä viettää vain Antonin kanssa. 

Mies on nyt aktiivisemmin käynyt tekemässä opintojaan kirjastolla, mutta kun vauva syntyy niin mies siirtyy opiskelemaan taas kotioloihin ainakin siksi aikaa, kunnes minun olo ja jaksaminen kohentuu. Varmaankin alkusyksystä lähtien pyritään siihen, että minä pyöritän arkea ja kotia kahden lapsen kanssa niin mies saisi mahdollisimman paljon aikaa viimeistellä omia opintojaan.

Onhan se kyllä tiedossa, että oma aika tulee taas vähenemään ja reilusti. Se onkin se suurin "uhraus", minkä koen tekeväni. Tavallaan lapsien tekemistä/saamista onkin melko vaikea perustella, koska jos asiaa ajattelee niin eihän siinä ole sinänsä paljon järkeä ja samassa siinä on kuitenkin kaikki maailman järki. 

Kaiken kaikkiaan suhtaudun siis hyvin luottavaisin mielin tulevaan, mutta samassa myös avoimin mielin. Ymmärrän, että voi hyvinkin tulla vaikeita ja raskaita hetkiä ja nuo eivät takuulla tuolloin ole niin helposti nieltävissä kuin nyt pelkkä ajatus niistä. En erityisemmin ole myöskään liidellyt missään "aah, ihanaa kun tulee vauva"-ajatuksissa. Ehkä siksi, koska en tosiaan ajattele sitä vauva-aikaa käytännössä kovin miellyttäväksi ajaksi vaikka ne vauvat onkin ihania. Pidän kuitenkin ihanana asiana sitä, että saamme toisen lapsen ja perheemme kasvaa. Tosin kieltämättä perheen kasvu tuo erityisesti liikkumisen suhteen paljon enemmän vaivaa ja miettimistä. Eiköhän sitä kuitenkin löydä kaikkeen omat ratkaisunsa ja uskoisin, että piakkoin tuntuu varsin luonnolliselta että meitä on täällä kolmen sijasta neljä. 

Useita varmasti mietityttää toisen hankinnassa juurikin se, miten se on siltä ensimmäiseltä pois. Erityisesti jos esikoinenkin on vielä pieni. Kyllä noita tulee mietittyä, mutta niin tulee myös sitä, mitä sisarus voi Antonille antaa. Kun Anton tuli elämäämme, niin olen usein todennut ääneen kuinka mukavaa on, että elämässä on jotain sellaista, jonka katsominen tuo aina iloa ja hymyjä kasvoille. Tavallaan asiat eivät voi olla koskaan täysin huonosti, koska minulla on Anton. En tiedä, onko näissä sanoissani järkeä mutta noin äitinä olen kokenut. Kun siis ajattelen, että minulle tulee toinen lapsi niin se tuntuu siltä kuin saisin saman määrän rikkautta elämääni, mitä Antonkin toi ja tuo edelleen - ja se on todella paljon. 

You Might Also Like

6 kommenttia

  1. Kommentoin nyt tähän, kun ehkä jotenkin aiheeseen sopii. Olen lukenut blogiasi jo pitemmän aikaa, ja pidän aidosta konstailemattomasta tyylistäsi kirjoittaa ja kuvata elämääsi! Olen itse suunnilleen saman ikäinen kuin sinä. Minulla ei ole lapsia, eivätkä vielä ole ajankohtaisia, mutta noin puolella ystävistäni lapsia alkaa jo olla yksi tai useampia. Olet maininnut, että sinulla on (ainakin) pari hyvää ystävää, joiden kanssa toisinaan kokoonnutte näkemään. Käsitykseni mukaan heillä ei vielä ole lapsia (voin toki olla siis väärässäkin) ja olenkin miettinyt, miten he ovat suhtautuneet siihen, että sinä olet perheellinen.

    Itse iloitsen tietenkin ystävieni puolesta, mutta toisinaan on myös haikea olo: eihän heidän elämänsä ole enää lasten saamisen jälkeen samanlaista kuin se oli. Usein varmaan ensimmäiseksi ajatellaan, että oma elämä muuttuu, kun saa lapsen, mutta näin muutaman vuoden kokemuksella voin todeta, että samalla muuttuu myös lapsen saaneen ystävien elämä – ainakin jossain määrin. Ei voi soitella yhtä vapaasti kuin ennen, eikä ainakaan samoihin aikoihin. Viesteihin vastaaminen kestää tai unohtuu ja tapaamiset vaativat usein suuria järjestelyitä. Isoin muutos liittyy kuitenkin puheenaiheiden ja kiinnostuksenkohteiden muutokseen.

    Kaikki nämä ovat asioita, jotka tietysti sinällään ymmärrän. Harvoin kuitenkaan tulee sen kummemmin puhetta siitä, miten lapsen saaneen ihmisen ystävät kokevat nämä asiat. Miltä heistä tuntuu, että ystävä – joskus melko yllättäenkin – tulee raskaaksi ja alkaa elää "oikeaa" perhe-elämää. Oletteko te puhuneet näistä asioista? Pitää vielä lisätä, että toki se on kiinni myös siitä, millainen äiti kenestäkin kuoriutuu. Ja toisaalta, pitäisi itsekin välillä muistuttaa äitiystävilleni, että puhuttaisiinko joskus minunkin (lapsettomasta) elämästäni :)

    Hyvää loppuraskautta ja kevättä! -V

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielenkiintoinen kommentti ja aiheena sellainen, mikä itseäni myös kiinnostaa mutta toisaalla en voi puhua sen toisen osapuolen, eli ystävieni, puolesta. Minulla on tosiaan muutama läheisempi ystävä, joiden kanssa vietimme tiiviisti aikaa mutta hiljalleen olemme ajallisesti etääntyneet vaikka muuten välit ovat läheiset. Ystävilläni ei ole tosiaan lapsia, mutta kun sain Antonin niin heidänkin elämässään tapahtui muutoksia: muuttamista eri paikkakunnille, valmistumista, parisuhteen vakiintumista ja työelämään siirtymistä. Minun elämäni sai jokseenkin erilaisen suunnan ja alkuun he varmasti olivatkin yllättyneet päätöksestäni perustaa perhe. Tuntuu kuitenkin siltä, että loppujen lopuksi läheiset tottuivat ajatukseen todella nopeasti ja he tulevat hyvin toimeen Antonin kanssa silloin, kun onnistuvat meitä näkemään.

      Minulla itseasiassa on enempi sellainen fiilis, että minun on hankalampi tavoittaa ystäviäni koska he käyvät töissä jne. Siinä missä minä voisin vaikka chattailla päivällä, he eivät voi. Koska ystäväpiiristämme jokainen asuu eri paikkakunnalla, niin näkeminen on haasteellista ja välillä koen huonoa omatuntoa siitä, että usein he ovat niitä, jotka liikkuvat minun luokse.

      Yksi syy, miksi aikoinaan tämän blogin aloitin, oli juurikin siinä että tänne olen voinut kanavoida kaikkia äiti-vauva -juttuja. Ystäväni ovat tietoisia blogistani ja käyvät sitä ilmeisesti aika aktiivisesti lukemassa. Minusta tämä on tuntunut hyvältä järjestelyltä, että ystäväni voivat itse "säädellä", minkä verran haluavat näille jutuille altistua. Blogin ansiosta minä en koe hirmuista tarvetta puhua ns. perheasioista ystävien kanssa vaikka toki niitäkin käsitellään silloin tällöin.

      Enkä oikein ajattele, että kunpa ystäväni saisivat lapsia jotta meillä olisi enemmän yhteistä - mielestäni meillä on jo riittävästi yhteisiä juttuja. Mutta ajattelen välillä kyllä sitä, että toivottavasti ystävilleni lapsia joskus suodaan, kun käsittääkseni he niitä joskus toivovat saavansa. Toivon heille lapsia siksi, jotta he voisivat kokea kaikkia niitä asioita mitä minä olen kokenut. Tosin kieltämättä sitten meidän yhteisistä kokoontumishetkistä voi tulla entistä harvempia, jos edelleen eri paikkakunnilla asutaan.

      Jos sinusta tuntuu, että ystäväsi ovat liian keskittyneitä siihen omaan perhepiiriinsä ja jättävät elämäsi liian vähälle huomiolle, niin kannattaisihan siitä jotenkin hellästi mainita. Ymmärrän kuitenkin, että tuollaisen ääneen sanominen voi tuntua vaikealta.

      Täytynee vielä kysellä ystäviltäni, mitä he ovat ajatelleet tästä aiheesta vaikka on siitä aikoinaan keskusteltukin.

      Kiitos paljon! :)

      Poista
  2. Liikutuin tuosta lauseesta "koska jos asiaa ajattelee niin eihän siinä ole sinänsä paljon järkeä ja samassa siinä on kuitenkin kaikki maailman järki." Niin totta!

    -J-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Usein ollaan miehen kanssa puhuttu asiasta noin, että tavallaan ollaan järjettömiä kun lapsia tehdään/halutaan mutta samassa siinä on kuitenkin se kaikki järki/merkitys, mitä on aika vaikea pukea sanoiksi :)

      Poista
    2. Juuri sama lause liikutti minuakin, ei tuota voisi tuon paremmin pukea sanoiksi :)

      Poista