Ero ja rakkaus

10.7.14

Välillä on aivan suunnattoman vaikeaa asua toisen ihmisen kanssa. Puhumattakaan siitä ajatuksesta, että sen toisen ihmisen kanssa kuuluisi viettää loppuelämä. 

Omat vanhempani ovat olleet naimisissa 35 vuotta ja toki olleet yhdessä vielä tuota pidempäänkin. Olen kuitenkin itse aika pessimisti sen suhteen, miten parisuhteet kestävät. En myöskään kauheasti haikaile avioliittoon ja osasyy tuohon on siinä, että ajatus avioerosta tuntuu työläältä - on helpompi erota, jos ei ole aviossa. Olen jonkin verran pähkäillyt, mistä tämä minun asenteeni johtuu. Miksi uskoni parisuhteisiin on niin vähäinen?

Uskoisin, että osittain ajattelumaailmani heijastelee nykymaailmaa. On fakta, että ainakin puolet pareista eroavat. Mietin eilen, että nuo erot ehkä johtuvat jossain määrin siitä, että nykymaailmassa korostetaan paljon yksilön onnea. "Sinä teet itse oman onnesi", jotain näitä vastaavia kuulee aika paljon. Ihmiset siis saattavat suhtautua parisuhteisiin niin, että jos suhde ei heitä hyödytä tai he eivät koe oloaan niissä mukaviksi, niin sitten otetaan ero. Toki ihmisen onkin koettava olonsa suhteessa hyväksi, mutta nykyisin saatetaan ensisijaistaa oma itse sen sijaan, että pyrkisi korjaamaan sitä suhdetta. Niin ja eroa ei paheksuta enää samalla tavalla kuin ennen. Nykyään parisuhteen kariutuminen on normi siinä missä naimisiin meneminenkin. 

Ajattelen siis itsekin aina välillä, kun mies ottaa todella kovasti päähän, että olisi vaan helpompaa erota. Olisi helpompaa, että saan olla yksin ja huolehdin Antonista. Eipä olisi sitten sitä yhtä ärsyttämässä. Välillä tulee myös hetkiä, kun ahdistaa se ajatus, että joutuisin elämään monia vuosia niiden ärsyttävien piirteiden kanssa, mitä miehessäni on. En varmasti itsekään ole täydellinen, mutta olemmeko riittävän täydellisiä/sopivia toisillemme?

Osasyy tähän ajattelumalliini on myös siinä, että niissä muutamassa suhteessa, missä olen ollut, on miltei jatkuvasti ollut päällä sellainen on-off -moodi. Jouduin aktiivisesti miettimään, olisiko parempi, että vain eroaisi. Miehenikin kanssa alkusuhteemme oli suht myrskyistä ja olen sanonut miehelleni, että ne ajat ovat jättäneet jälkensä. Toisaalla ajattelen myös, että olemme selvinneet jo paljosta ja miettinyt, mikä sitten voisi olla sellaista, joka meidät lopulta erottaa. Vaikka siis eron ajatus on ollut välillä aktiivisena, niin useimmiten se on ollut jonkinlaista leikittelyä, millaista olisi olla erossa. Olisinko sitten onnellisempi? Olisiko elämä parempaa? Usein nuo kysymykset onkin kohdistunut omaan napaan ja siinäkin näkyy se, kuinka helposti parisuhteen ajattelee vain itseään varten.

Totta kai nykyinen tilanne on hiukan eri, kun on Anton. Hänen takiaan ero tuntuisi pahimmalta. Tai oikeastaan se ajatus, että joutuisin jakamaan Antonin jonkun kanssa niin, että Anton viettää esim. joulut vuorotellen toisen luona, se saa minut itkemään jo nyt vaikka en mitään eroa oikeasti harkitse. Meillä on miehellä muutenkin hiukan eriävät ajatusmaailmat eron suhteen. Mies on sanonut jo pitkän aikaa, että hän ei ota minusta ikinä eroa, koska perhe on tärkein. Niin ja että sitten hänen elämässään ei ole mitään todellista merkitystä. Itse taas ajattelen enemmänkin niin, että vaikka perhe on tärkeimpiä asioita maailmassa, niin tärkeitä on myös ne yksilöt, mistä perhe koostuu. Voi siis varmastikin olla tilanteita, missä ero on perheellekin parempi. Vaikea kysymys on sitten se, kuinka kauan katsoa missäkin tilanteessa, löytyykö ongelmiin muu ratkaisu kuin se lopullinen ero.

Selvennetään nyt vielä sen verran, että en mieti eroa miehestäni. Tämä kirjoitus on ollut luonnoksissani ja joitain ajatuksia on kummunnut ulos silloin, kun olemme ärsyttäneet toisiamme. Veikkaisin, että nykyiset ongelmamme mieheni kanssa on pitkälti niitä, mitä esiintyy pariskunnilla, jotka ovat olleet pidempään kuin (muutaman) vuoden yhdessä. Usein kun toisen kanssa asuu pidempään, niin tietyt jutut toisessa alkaa ärsyttämään välillä enemmän ja välillä vähemmän. Sitten esiintyy myös sitä typerää jääräpäisyyttä, että ei voi myöntää olevansa väärässä, vaikka itsekin ehkä ajattelee olevansa. Meillä onkin ollut miehen kanssa jo aikoja sitten tehty sopimus, että oikeasti pitäisi vaan halata ja pussata, kun välit meinaa mennä liian kireiksi. Se on toki vaikeaa siinä vaiheessa, kun toinen ottaa päähän ja aika usein päädymmekin väittelemään asioista tunniksi tai pariksi ja kun lopulta halailemme sovinnoksi, niin toteamme että olisi pitänyt vaan alkuun halailla. Koska vaikka asioita järkeilee kuinka paljon tahansa, niin lopulta se mikä purkaa sen kireyden on läheisyys. Aika usein kuitenkin riidan keskellä kerron rakastavani miestä. Kerron rakastavani, mutta myös sillä hetkellä inhoavani. Muutenkin ilmaisen hyvin verbaalisesti sen, miltä minusta tuntuu.

Ihmettelen aina, kun ihmiset sanovat rakastuneensa ensisilmäyksellä. Tai sitten, jos he kertovat kuinka he tiesivät, että tuosta tulee hänen elämänkumppaninsa tai lastensa isä/äiti. Minä en rakastunut mieheeni ensisilmäyksellä. Jos joku olisi kertonut vuonna 2008, kun hänet näin, että hänestä tulee mieheni niin olisin varmaan kysynyt, mitä ihmettä oikein tapahtui. Ajattelenkin rakkauden enemmän niin, että se syntyy kiintymyksestä. Kiintymys taasen syntyy tottumuksesta. Mutta jotta tottumus voi rakentua, niin silloin siinä toisessa ihmisessä täytyy olla asioita ja piirteitä, minkä takia toisen kanssa haluaa viettää aikaa. Voisi siis aivan hyvin olla, että kohdalleni olisi sattunut jokin toinen mies. Jokin toinen mies, jossa on mukavia piirteitä, joiden takia vietän hänen kanssaan aikaa. Siitä olisi syntynyt ajan myötä tottumus, sitä mukaa kiintymys ja näin ollen myös rakkaus. En suoranaisesti väitä, että mieheni on ikään kuin kuka tahansa mies, koska toki hän on erityinen koska häntä päädyin rakastamaan. Hänessä oli asioita, mistä tykkäsin ja näin tilanne pääsi kehittymään. Mutta uskon, että maailmassa on melko paljonkin sellaisia ihmisiä, joihin olisin voinut ajan myötä rakastua, mikäli tilanteet olisivat kehittyneet sellaisiin suuntiin. On myös mahdollista, että minulle olisi löytynyt parempi ja sopivampi mies. Siis jos pyrkii ajattelemaan niin, että katson objektiivisesti vaihtoehtoja 1., 2. ja 3. ja jokaisessa on erilainen mies ja erilainen elämä. Koska nyt rakastan miestäni ja olen tässä tilanteessa, niin en tietenkään osaa objektiivisesti valita vaan valikoin mieheni. Pysyyköhän kukaan tässä ajatuksenjuoksussani mukana?

Palatakseni vielä tuohon eroteemaan... Mieheni sanoo myös välillä sitä, että voi tehdä vaan päätöksen olla toisen kanssa. Hän siis tuntuu päättäneen, että hän on minun kanssa ja that's it. Minä kun taas tunnun koko ajan punnitsevan tuota valintaa. Ikään kuin koko ajan teen valinnan olla mieheni kanssa uudelleen. Se saattaa johtua siitä, että valinta pysyä yhdessä pitää tilanteen samanlaisena, kun taas jos valitsee erota, niin silloin harvemmin valitaan enää toista. Silloin ei tarvitse enää valita. Mutta tuollainen valinta-ajattelu on jokseenkin häiritsevä. Usein mietin, onko minun hyvä mennä naimisiin, jos kerta tällainen valinta pyörii minulla päässä. Onko minun hyvä mennä naimisiin, jos ajatus eron mahdollisuudesta on läsnä? Miksi menisin naimisiin, kun uskoni avioliittojen kestoon on niin vähäinen? Tunteeko naimisiin menevät ihmiset kuinka suurta varmuutta siitä, että kumppani on se, kenen kanssa tullaan viettämään loppuelämä?

Toki minä koen nyt, että haluan viettää elämäni mieheni kanssa. Haluan, että meidän perheemme pysyy yhdessä. Mutta näen nämä jonkinlaisina potentiaalisesti muuttuvina haluina. Elämä muuttuu, ihmiset muuttuu, tilanteet muuttuu. On kai vaikea uskoa, että nykyinen tila ja halut pysyisivät samoina monta kymmentä vuotta. Toivon, että haluan pysyä mieheni kanssa. Toivon, että löydän aina syitä yhdessä pysymiseen ja siihen, miksi suhteemme eteen kannattaa taistella. Mutta pieni pelko on, että toiveeni joskus muuttuvat.

You Might Also Like

3 kommenttia

  1. Hyvä kirjoitus! Pohdintasi kuulostaa varsin realistiselta. Jossain on taidettu puhuakin tuosta, että suhteessa tulisi kysyä itseltään aika ajoin, haluaako jatkaa siinä, ja juuri se puolison "uudelleen valitseminen" on tärkeää ja auttaa joko lähtemään suhteesta tai lujittamaan sitä entisestään.

    Itsekin yritän monesti palauttaa uskoani av(i)oliittoon ja ylipäätään jonkun kanssa yhdessä elämiseen tolkuttamalla että kyse on "päätöksestä" ja "tottumisesta". Monet sen sijaan ovat sitä mieltä että sellainen on vain tyytymistä, ja tyytyminen tarkoittaa sitä ettei osaa ja uskalla vaatia ja etsiä itselleen parempaa, oli kyse sitten yksin elämisestä tai uudesta kumppanista. :S Yksin jääminenhän on usein se kaikkein pelottavin asia, varsinkin pitkään suhteessa olleelle, vaikka nykyään on aika monenlaisia perhe-ja asumisjärjestelyjä. Lapsi tuo tietysti oman lisänsä kuvioihin, hänen etunsa kun menee muun edelle.

    Avioliitolla lienee lähinnä juridisia hyötyjä, vaikka pidän hääjuhlista niin sisäinen romantikkoni on sen verran kärsinyt etten oikein osaa uskoa ikuiseen rakkauteen. Yhä useammat uskovat ettei ihmistä ole edes tarkoitettu elämään saman ihmisen kanssa pitkää aikaa, saati koko ikäänsä, ja että pitkä avioliitto on vanhanaikainen ratkaisu. Silti, miksipä erota jos on tyytyväinen ja rakastaa toista?! Alati vaihtuvat suhteet saavat oloni kyyniseksi ja surulliseksi, toisaalta on hyvä että ihmisten (erityisesti naisten) on nykyään helpompi lähteä huonosta suhteesta koska sitä ei pidetä tuomittavana. Koen että parisuhde antaa turvallisuudentunnetta, ja jos turvattomuuden tunne alkaa mennä sen edelle, täytyy tosiaan miettiä mitä elämältään haluaa ja paljonko on valmis kestämään ja kärsimään..

    Vaikeita juttuja!

    -Riina

    ps. vanhemmuusblogi isän näkökulmasta kirjoitettuna
    http://akkavalta.wordpress.com/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, olen alkanut hiukan miettimään onko nykyaikainen parisuhdekäsitys muuttunut enemmänkin siihen ajattelutapaan, että parisuhteessa oleva kysyy, mitä tämä suhde voi tarjota minulle. Jos ainoana lähtökohtana on oma hyöty eikä se, mitä itse voi antaa parisuhteelle, niin ihmekös tuo on, että kumppaneita vaihdetaan niin tiheään. Usein kun ne tietyt samat ongelmat meinaa nousta esiin melkein kaikissa parisuhteissa. Joskus siis kun mietin näitä ongelmia, mitä minulla ja miehelläni esiintyy, niin päädyn toteamaan, että jokseenkin samanlaiseksi se muuttuisi, jos olisin jonkun toisen kanssa. Enemmänkin täytyy yrittää löytää sellainen kumppani, jonka kanssa parhaiten onnistuu selvittämään niitä ongelmia ja uskoisin, että tuossa suhteessa mieheni on hyvin lähellä täydellistä.

      En usko, että ihmistä on tarkoitettu elämään yhden kanssa mutta en sanoisi myöskään, että ihmistä on tarkoitettu elämään usean kanssa. Näen kuitenkin hyvänä, että sosiaalisessa elämässä yksiaviollisuuteen pyritään. Vaikka ihmiset himoitsee useampia ihmisiä, niin silti heillä on todella vahva omistushalu ja tämän takia vapaat suhteet harvoin toimivat kovin pitkään. Minulla varmaan sitten onkin sellainen käsitys, että parisuhteeni ei ole eikä koskaan tule olemaan täydellinen mutta en usko täydellisen parisuhteen olemassaoloon ylipäänsä. Onkohan ketään, kuka uskoisi täydelliseen parisuhteeseen? Ellei sitten täydellisyyttä ole tietynlainen kohtuus eli jossain määrin virheellinen parisuhde voisi olla siinä määrin täydellinen kuin se vaan on mahdollista. Mutta tämä nyt taas menee jo niin abstraktiksi täydellisyyden määritelmäksi, että paras ehkä lopettaa :D

      Toinen samaa teemaa sivuava aihe, joka minua kiinnostaa, on nimenomaan tuo yksiaviollisuus. Millainen on ihmisten suhtautuminen vapaisiin suhteisiin tai pettämiseen? Jos toinen pettää, niin onko hyvä antaa anteeksi vai ei? Miksi ajatus siitä, että kumppani harrastaa seksiä jonkun muun kanssa, on niin inhottava/loukkaava? Ehkä voisin yrittää kirjoittaa tästä oman kirjoituksensa, tosin hiukan mietityttää, miten tekstiini suhtauduttaisiin.

      Poista
    2. Ai niin: ja olen tosiaan välillä käynyt vilkuilemassa tuota Akkavalta-blogia :)

      Poista