Voihan elämä

12.6.14

Olen viime aikoina miettinyt jonkin verran sitä, miksi minulla on niin suuria vaikeuksia tehdä sitä gradua ja miksi mies ei tunnu saavan opintoja aikaiseksi. Toki näihin vaikuttaa paljonkin se, että on pieni lapsi asunnossa ja se vie huomattavan osan ajasta ja energiasta. Mutta eilen keskusteltuamme mieheni kanssa tajusin myös niitä syitä, miksi meiltä puuttuu motivaatiota.

Olen aikaisemmin kertonut täällä, että perheemme elää erinäisillä tuilla, koska molemmat olemme opintojen loppusuoralla. Töissäkäyntiä opintojen ohella emme pidä vaihtoehtona, koska elämä tuntuu nykyiselläänkin riittävän raskaalta. Ja tottahan se on, että jos toinen meistä kävisi töissä niin taloudellisesti emme saisi rahaa yhtään sen enempää. Kirjoitan tätä silläkin riskillä, että jotkut ehkä alkavat huutamaan tai ajattelemaan "sosiaalipummit", "laiskat", "olispa meilläkin noin helppoa". Puolustukseni voin sanoa sen, että jokainen meistä tekee omat valintamme ja jokaisella meistä suomalaisella on oikeus samanlaisiin tukiin. Lähtökohtaisesti tietenkin ihmisiltä odotetaan, että he pyrkivät elättämään itse itsensä mutta ketään ei kuitenkaan periaatteessa jätetä rahatta. Periaatteella tarkoitan sitä, että toimeentulotukea hakevalta ihmiseltä tietenkin katsotaan viime kuukausien tuloja ja odotetaan, että jos hänellä sellaisia on ollut niin hänen (ehkä) pitäisi elää niiden varassa. Mikä toki on hankalaa, jos tilanne on tullut yllättäen ja rahat on jo käytetty. No mutta ei siitä nyt sen enempää.

Minähän olen nyt sillä lastenhoitotuella ja näin ns. tulottomana perheenä saan tuon tuen kokonaisuudessaan, jotain 400-500 euroa se taitaa olla. Haluaisin olla kotona siihen asti, kun Anton on kaksi eli vielä ainakin vuoden. Näinpä ollen minulla ei ole mitään välitöntä kiireen tuntua valmistua ja päästä työelämään. Tämä tekee gradun tekemisestä entistä hankalampaa -miksi tekisin sen, kun en papereilla tee vielä mitään?

Toinen mitä mietin eilen oli se, missä haluan elämässäni onnistua. Mikä minulle elämässäni on tärkeintä? Vastaus oli hyvin helppo: Anton. Haluan olla Antonille hyvä äiti, haluan hänelle hyvän lapsuuden. Jos teen gradua, niin joudun ottamaan siihen aikaa, joka on Antonilta pois. Antonille ei ole myöskään hyvä sellainen äiti, joka on hermoraunio, koska ei saa yhtään aikaa itselleen. Siinä suhteessa minun pitää myös huolehtia omasta jaksamisesta. 

Mikä sitten motivoisi tekemään gradua: jonkinlainen pakoite siitä, että niin täytyy tehdä. On valmistuttava ja mentävä joskus töihin. Tuollainen pakote lähtökohtaisesti ei kylläkään tee asiasta miellyttävää, mutta kyllä se kuitenkin hommansa hoitaa ja valmistun. 

Miksi sitten haluaisin mennä töihin? Se on vaikeampi kysymys. Toki olisi kivaa, että perheemme saisi enemmän rahaa. Olisi mukava, että voisi elää niin että joka viikko ei tarvitsisi laskea, paljonko on kuussa käytettävissä päivää kohti. Olisi mukava, että lähtökohtaisesti voi ostaa sitä mitä haluaa. Niin ja kyllähän sitä myös miettii, että pitäisi eläkettä kerryttää. Mutta en sitten taas tiedä, onko tuo vaihtokauppa niin kovin hyvä. Siis että vaihtaa kodin työssäkäyntiin pitkälti sen takia, että saa enemmän rahaa. Ja mistä sitten saat sitä aikaa, että voisit nauttiakin rahoistasi... Kyllä minä sinänsä haluan myös ansaita itse omat rahani, mutta onhan se kyllä totta, että tässä yhteiskunnassa on jokseenkin houkuttelevaa elää tuilla ja saada huomattavasti enemmän aikaa itselleen. 

Missä ihmisen hyvyyttä mitataan? Siinäkö, kuinka paljon hän onnistuu keräämään materiaa? Siinäkö, että on itsenäinen ja riippumaton? Vai kenties siinä, miten hän onnistuu kehittämään itseään vaikkapa nyt vain lukemalla makoillessa nurmikolla? Tai ehkä siinä, että ihminen onnistuu elämään stressitöntä ja rauhallista elämää?

Mietin kyllä sitäkin, että haluaisin näyttää Antonille esimerkkiä käymällä töissä jne. mutta sitten mietin, miksi se olisi olennaista. Siis kun en oikein tiedä, onko tuolle niin hyviä päteviä perusteita koska enemmänkin se tuntuu olevan jonkinlainen yhteiskunnan tila - siis pakoite, että täytyy tavoitella kultaa ja tähtiä. Ja toki, yhteiskunta ei pyörisi sillä, että kaikki jää elämään tuilla. Tämän tiedän, mutta onko silti Suomessa liikaa painotus siinä taloudellisessa menestyksessä ja suorittamisessa sen sijaan, että se olisi oikeasti ihmisen hyvinvoinnissa. Esimerkkinä nyt vaikkapa, kun miehellä oli atooppinen ihottuma pitkään niin pahana, että hän ei saanut opintoja tehtyä ja siksi häneltä pienennettiin toimeentulotukea. Pärjäämme tuosta huolimatta ihan hyvin, mutta silti se tuntuu vähän typerältä tavalta "rankaista" häntä. En ole niin sinisilmäinen, että sanoisin, että kannattaa tehdä maailmassa ainoastaan sitä mitä haluaa. Mies ehkä hiukan on. Mutta miehen puheissa on jokseenkin järkeä, että koska meillä on tässä maailmassa kuitenkin hyvin paljon mahdollisuuksia tehdä sitä mitä haluaa, niin miksi emme tekisi. Tämä välttämättä toki johtaa valintoihin, jos joku haluaa enemmän rahaa niin silloin sitä täytyy yrittää ansaita. Mutta jos jollekin riittää ne rahat, mitä tuista saa niin miksi siitä pidetään niin isoa haloota, että niin ei saisi elää. Faktahan myös on, että kaikille ei löydy työpaikkoja. Jos siis jotkut ajattelevat, että yhteiskunnan ei tarvitse elättää niin monia kun kaikkia pakotetaan töihin, niin eipä niitä töitä läheskään kaikille riitä.

En tiedä, onko tässä ajatuksen juoksussani hirmuisesti järkeä tai selkoa. Yritän varmaan vain sanoa, että todella usein sitä ajattelee rahaa ja kaikkea materiaa eikä vaikkapa sitä, että menenpäs lattialle makoilemaan ja tuijotan kattoa, koska mikäpäs siinä on makoillessa. Tuntuu, että sitä jotenkin yllättävän vähän keskittyy nykyhetkeen ja siihen, että on ylipäänsä olemassa ja muut ihmiset on olemassa. Monet tuntuvat myös ajattelevan, että on saanut elämässään enemmän aikaan, jos on vaikkapa auto, omakotitalo ja vastaavaa. Mielestäni suurempi saavutus on se, jos on onnistunut elämään onnellisen elämän eli sen sitten siellä omakotitalossa tai vaikkapa puussa. 

Ei ole kuitenkaan mitenkään kovin helppoa vastata kysymykseen: mikä tekee minut kokonaisvaltaisesti onnellisimmaksi? Millaista elämää haluan elää?

You Might Also Like

21 kommenttia

  1. Mielenkiintoinen kirjoitus. Raha ja toimeentulo on kyllä aihe, joka varmasti kaikissa opiskelijatalouksissa mietityttää paljon ja siksi samaistun ajatuksiisi. Koen myös, että ajattelen oman hyvinvoinnin asettamisesta maallisen mammonan edelle kanssasi samalla tavoin: rahan haalimisen ei pitäisi olla elämän itsestäänselvä tarkoitus. Pienyrittäjän tyttärenä ja loputonta raatamista sivusta seuranneena ajattelen myös, ettei työnteko sinällään tai tiukan työmoraalin noudattaminen saisi olla ainoa ihanne - kyllä esimerkiksi perhe pitäisi voida asettaa etusijalle.

    Yhden asian haluan kuitenkin sanoa (ja tämä tulee nyt opintotuen varassa elävän suusta): minusta sosiaalipummi on ihminen, joka ajattelee että valtion maksamat tuet tulevat joltakin kasvottomalta ja epäinhimilliseltä taholta, epämääräiseltä "yhteiskunnalta" tai "syseemiltä", joka on perusluonteeltaan kitsas, pihi ja lähtökohtaisesti ilkeä. Yhteiskunta haluaa polkea vähäosaisia ja pakottaa tukia saavat kärsimään nöyryytystä ja häpeää asemastaan.

    Ei ole mitään yhtä yhteiskuntaa. On vain joukko ihan tavallisia ihmisiä, veronmaksajia. Minun neuvoni onkin: niin kauan kun voit ottaa vastaan tämän lahjan, jonka työssäkäyvät naapurisi, sukulaisesti, kaupankassa ja pankkivirkailija sinulle antavat katsoen heitä epäröimättä silmiin, niin kauan voit elää tukien varassa. Minä voin, koska tiedän tekeväni parhaani.

    Ehkä jonkain päivänä pystyt tarjoamaan saman lahjan ja avun jollekin toiselle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Teksti kumpuaa siitä, kun välillä minulla on niin paljon suorituspaineita, että välillä ne aiheuttaa suurtakin stressiä. Sitä ajattelee, millainen täytyisi olla ja kun jotkut puhuvat "kunpa minullakin olisi mahdollisuus olla kotona", niin mietin pitäisikö minun kokea syyllisyyttä tilanteestani. Sitten yritän muistuttaa itseäni siitä, että loppupeleissä kaikista tärkein on jo minulla ja se on perheeni.

      Ja tiedostan kyllä, että rahamme tulee loppupeleissä muilta ihmisiltä. Enkä pidä yhteiskuntaamme lainkaan pihinä, kaikkea muuta. Olen todella kiitollinen, että meidän perhettämme tuetaan näin ja rehellisesti puhuen, kun opintotuki loppui ja sen myötä oli oikeutettu muihin tukiin niin se tuntui varsinaiselta lottovoitolta. Opiskelijoilla, jotka elävät sillä varsinaisella opintotuella on äärettömän tiukkaa.

      Uskoisin myös, että tulevaisuudessa maksan veroni hyvillä mielin. Mitä sitten tulee tuohon, että tekisi parhaansa niin minua mietityttääkin, kenelle minun pitäisi tehdä parhaani. Kannattaisiko minun pyrkiä tukemaan meidän valtiota ja muita kansalaisiamme hakeutumalla töihin vai kannattaisiko minun pyrkiä tekemään parhaani vaikkapa lastenhoidon suhteen. Oikea ratkaisu on ehkä oikeanlaisessa tasapainottamisessa, mutta aika suuri osa stressistä kumpuaa juurikin siitä, kun yrittää olla niin monta eri asiaa eikä oikein tiedä varmaksi, missä pyrkisi olemaan paras. En oikein keksi muuta tapaa ilmaista asiaa kuin, että tavallaan olisi jo siinä työelämän stressioravanpyörässä, jossa täytyy vain suorittaa. On ongelmallista, että nuorilla ihmisillä on jo valmiiksi tällaisia ahdistuksia ennen kuin ovat edes työelämään siirtyneet. Osittain tämä saattaa kummuta myös siitä, kun olen nähnyt miten omat vanhempani raatavat ja työt tuntuvat vievän kaikki mehut heistä. En haluaisi sitä itselleni, mutta pahoin pelkään, että niin käy väistämättä.

      Poista
    2. Tuli vielä mieleen, että jos miettii sanontaa "riittää, että yrität parhaasi" niin sehän on aivan hirmuisen paljon vaadittu. Koska voiko sen enempää edes yrittää kuin parhaansa? Minulle henkilökohtaisesti tuosta tulee aina sellainen olo, että en minä koskaan oikein onnistu yrittämään parhaiten, koska aina voisin yrittää paremmin. Ja sehän voi mennä ihan äärimmäisyyksiin ja uskon, että et tuota aivan noin tarkoittanut. Mutta kiitos kommentistasi, sain lisää ajateltavaa :)

      Poista
  2. Raha ja materia ei ole kaikki kaikessa, mutta työ palkitsee tekijänsä. Oli se sitten mikä työ vain, en tarkoita pelkästään palkkatyötä. Minä en koskaan nuorena saanut asioita vain pyytämällä - toki tarpeeseen vaatteita ym. - mutta jos olen jotain ylimääräistä halunnut, sen eteen on täytynyt jotain tehdä. Pienempänä kun ei vielä päässyt kesätöihin, tehtiin siskon kanssa kotona extraa (normikotityöt kuului kaikille aina muutenkin), kuten ikkunoiden pesua, keinun maalausta, mattojen pesua jne, ja niistä saaduilla rahoilla ostettiin jotain kivaa itsellemme. Tai säästettiin jotain isompaa kivaa varten. Tuli ihan superhyvä fiilis kun sai itselleen jotain kivaa kun sen eteen oli nähnyt vaivaa. Näin aion toimia myös oman jälkikasvuni kanssa. Joskus on hyvä pysähtyä ja tuijotella kattoon, mutta vastapainona on oltava jotain muuta. :)

    Kunnianhimo asiaan kuin asiaan on minusta positiivista kunhan se ei mene yli ja jyrää alleen tärkeitä asioita kuten ihmissuhteita tai perhettä. Kunnianhimo saa ihmiset ylittämään itsensä ja kokemaan onnistumisen tunteita, ja kaikki tarvitsevat niitä välillä. Tai ainakin uskoisin tarvitsevan. Kukin toki elää kuten itse haluaa, tietenkin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan totta puhut, en menisi noita kieltämään ainakaan itseni kohdalla. En tule itse mistään varakkaasta perheestä ja sen takia varmaan olenkin nuorempana ollut melkoisen paljon töissä. Aloitin lehdenjakana 15-vuotiaana, jossa sai huikeat sata euroa kuussa ja sitten tein erinäisiä projektihommia isäni työpaikalle. Välivuoden tein paskapalkalla Makuunissa töitä. Tein Makuunille vielä muutamia vuoroja samalla kun opiskelin, mutta muuten olen nyt useamman vuoden "työnä" opiskellut. Kaikki ulkomaanmatkani ja muut suuremmat hankinnat olen siis itse maksanut. Kotona nelilapsisessa perheessä täytyi tehdä kotitöitä ilman, että niistä sai palkkaa. Omalle lapselleni kyllä mieluusti maksan viikkorahaa tai vastaavaa, jonka eteen hän saa/joutuu tekemään jotain.

      Enkä minä tosiaan halua jäädä kotiin moniksi vuosiksi. Suhtaudun kyllä työelämään niin, että otan ainakin alkuun pitkälti sitä työtä, mitä tarjotaan ja toivottavasti ajan myötä löydän sen "oikean" paikkani. Mutta samassa minua ahdistaa nämä työasiat aika paljon vaikka en ole vielä edes työelämässä. Minua ahdistaa jo nyt se, miten ehdin tekemään mitään, jos/kun vietän useita päiviä töissä. Minua myös pelottaa joudunko samaan asemaan kuin äitini eli vihaisin työympäristöäni ja olisin jatkuvasti hermoromahduksen partaalla. Työssäkäynti ei ole siis minulle näyttäytynyt kovinkaan palkitsevana, jos vanhempiani katson. Mietin myös, mistä nämä velvollisuuden ja pakotteen tunteet tulevat -onko ne hyviä ja kenen takia niitä noudattaisin.

      Ehkä olisi helpompaa, jos minulla olisi jonkinlaisia haaveita/unelmia töihin liittyen mutta tunnen olevani sillä saralla jokseenkin eksyksissä.

      Poista
  3. Meillä on pohdittu näitä samoja asioita. Tällä hetkellä minä olen lapsen hoitotuella ja mies saa työttömyyskorvausta, näiden lisäksi tulee yleinen asumistuki ja sitten tietysti lapsilisä. Ja tämä on tekemämme tietoinen valinta. Syksyllä aloitan opiskelut ja silloin mies jää pojan kanssa kotiin ja saa sitten tuota hoitorahaa.

    Jotenkin lapsen syntymän myötä sitä on alkanut pohtia juurikin noita asioita, joista kirjoitit. Voin rehellisesti sanoa, että sillon kun vielä opiskeli ja mies kävi töissä ennen irtisanoutumistaan (syynä yksinkertaisesti ajan puute) en todellakaan ajatellut, että vauvan synnyttyä olisimme kumpikin kotona ja eläisimme erilaisista tukirahoista koostuvalla summalla joka kuukausi. Mutta tilanne on nyt tämä, ja tämä ratkaisu on meidän perheemme kannalta paras.
    Toisaalta odotan opintojen jatkumista aivan kauheasti, mutta työelämää en niinkään. Olen ajatellut, että sitten kun työelämään siirtyminen on ajankohtaista, en toivottavasti tulisi työskentelemään täyttä työaikaa. Osa-aikainen työ sopisi hyvin.

    Jotenkin pitäisi yrittää nauttia tästä hetkestä, eikä murehtia tulevaa. Asioilla on tapana järjestyä! Hieno, ajatuksia herättävä kirjoitus. Kiitos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on varmasti ollut rohkea päätös, että mies irtisanoutuu. Erityisesti kun yleisesti sitä ei katsota kovinkaan positiivisesti, että ihmiset elää tuilla. En tiedä, onko tämä vain minun päänsisäinen juttu mutta välillä tuntuu kuin tarvitsisi pyydellä anteeksi, että emme miehen kanssa toistaiseksi aktiivisesti pyri töihin.

      Olen itse pitänyt opiskeluelämästä, mutta toisaalta olen myös hyvin pettynyt siihen. Samassa kuitenkin yritän nauttia tästä ajasta, koska takuulla vuosien päästä vielä kaipaan tätä aikaa, kun voin itse suunnitella menoni miltei täysin. Tulevalta työpaikalta ensisijaisesti toivoisin, että se inspiroisi minua. Että tekisin sitä muunkin syyn kuin rahan takia.

      Ihailen mieheni tapaa elää hetkessä ja olla liikoja stressaamatta, mutta samalla myös stressaan sitä :D Mies sanoo, että ongelmat ratkaistaan silloin kuin sellaisia tulee eteen eikä niitä etukäteen murehdita ja pelätä niiden mahdollisuutta. Itsekin uskon sisimmissäni, että aina asiat selviytyy tavalla tai toisella mutta niistä selviytyminen voi olla melkoinen koettelemus.

      On hienoa herättää keskustelua, vaikka hiukan jälkikäteen mietinkin, mitenkähän tekstini otetaan vastaan. Kiitos kommentistasi ja omien kokemuksien jakamisesta!

      Poista
  4. Olen tässä aika ajoin seuraillut blogiasi pääosin mielenkiinnosta, koskapa olen pienen lapsen isä. Toisaalta olen myös seuraillut sitä hieman kauhunsekaisin tuntein. Itse olen kolmivuorotyöläinen, opiskelen työn ohessa, olen puolivuotiaan lapsen isä ja sen lisäksi minulla on vielä suhteellisen paha atopia. Kuva miehestäsi välittyy toki vain sinun kirjoitusten kautta, mutta valitettavasti täytyy sanoa, että se välittynyt kuva kertoo miehesi olevan patalaiska.

    Atooppinen iho ei estä kenenkään opiskeluja, eikä työtäkään mikäli kaikkein likaisimmat hommat välttää (itse olen sosiaali- ja terveysalalla). Olen tässä oikeasti yrittänyt miettiä, mitä miehesi tuo teidän perheeseen? Hän ei käy töissä, ei käytännössä opiskele, ei voi hoitaa lasta? Pelaamalla tuskin tulee tienestejä?

    Tartuin juuri tähän kirjoitukseen siksi, että minusta on käsittämätöntä lukea tämmöistä työssäkäyvänä veronmaksajana, joka tuon teidänkin tukielämisen osaltaan maksaa. Ja käsittämättömäksi tämän tekee se, että teidän mielestä tukien varassa eläminen on valinta? Sosiaalituet on tarkoitettu ihmisille, jotka tarvitsevat rahallista TUKEA elämäänsä, etteivät tipahtaisi tyhjänpäälle. Ei ne ole tarkoitettu ihmisille, jotka eivät vain saa tehtyä gradua, jaksa hakea töitä, eivät jaksa herätä aamuisin ja haluavat elää "stressitöntä ja kiireetöntä" elämää. Olet siinä aivan oikeassa, että ensimmäinen ajatus on sosiaalipummi. Pienen lapsen kanssa opiskelu on rankkaa, sitä ei käy kiistäminen, mutta ei elämä ole helppoa. edes täällä hyvinvointivaltiossa. Ja eihän teistä kumpikaan edes ole työelämää vielä varsinaisesti aloittanut. Valinta nostaa tukia ja elää niillä kuuluisi teille vasta, kun olette jotakin niistä maksaneet. Ei kummallakaan teistä ole mitään estettä valmistumiselle ja työnteolle. Ja voit sanoa miehellesi, että atopia ei ole este, se on vain tekosyy, jolla koitetaan välttää kohtaamasta tavallista arkea.

    Olen kyllä äärimmäisen ilahtunut, että ajattelet lastasi ensin, mutta tapa jolla ajattelit lapsellesi hyvän elämän tuoda ei vain ole tämä. Nyt pikavauhtia molemmat valmistumaan, töihin ja normaaliin elämään kiinni. Sitten voi ruveta miettimään muita vaihtoehtoja kuten osa-aikatöitä, hoitovapaata ja niin edelleen.

    Terveisin aavistuksen närkästynyt ja hämmästynyt täyspäiväinen isä, vuorotyöläinen, opiskelija ja veronmaksaja

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei ja kiitos kommentistasi. Alkuun täytyy sanoa, että käsitit tekstini hiukan väärin. En mielestäni sano, että pyrkisin olemaan valmistumatta tai että en pyrkisi työelämään. Tarkoitukseni oli enemmänkin pohtia sitä, missä määrin työelämä ja siihen liittyvä taloudellinen ansio ovat ensisijaisia. Esimerkki: totta kai minun olisi mahdollista yrittää nytkin hakeutua vaikkapa kaupan kassalle mutta en tee niin, koska haluan olla lapseni kanssa kotona ja toki siinä samassa yrittää myös tehdä sitä gradua. Tässä suhteessa näkisin, että tuella eläminen on valinta. Koen myös, että koska Suomessa tuo lastenhoitotuki on, niin minulla on oikeus olla sillä sinne Antonin kolmivuotissynttäreille -mikä ei kylläkään ole suunnitelmissa. Mieheni tilanne taas on hankalampi; hänen opintoaikansa sulkeutuu vuoden kuluessa ja hänellä on melko paljon vielä opintoja jäljellä. Mieheni asenne ja luonne on varmasti erilainen kuin sinun. Tiedätkö, kun on esimerkiksi ihmisiä, jotka saattavat masentua huonosta terveydellisestä tilasta ja heistä tulee jokseenkin passiivisia. On myös ihmisiä, jotka ovat luonteeltaan laiskoja. Se ei välttämättä ole heidän valintansa, he eivät välttämättä varsinaisesti haluaisi olla sellaisia. Yritän siis tuoda esiin sitä, että joskus ihmiset saattavat toivoa olevansa erilaisia kuin ovat, mutta eivät kuitenkaan onnistu vastaamaan ideaalikuvaansa. En tiedä, onko miehelläni näin mutta tämä nyt nousi mieleen siitä, että vaikka joskus näyttäytyisi, että ihmiset "valitsevat" elää tietynlaista elämää, niin en tiedä missä määrin tuollaista valintaa voidaan tehdä. On hienoa, että sinusta on noin moneen asiaan, mutta kaikista ei ole -tosin jotkut eivät ehkä edes halua siihen pyrkiä. Koen hiukan loukkaavana sen, että puhut "normaalista elämästä" ja kuinka meidän kuuluisi sellaiseen pyrkiä. Ymmärrän, että sinun tilassasi meidän elämä voi hyvinkin ärsyttää mutta tulisiko minun kokea, että olemme huonompia ihmisiä kuin sinä? Tekstissäni pohdin näitä arvoja ja sinä pidät selkeästi korkeassa arvossa sitä, että elätät itse itsesi. Minustakin se on korkea arvo, mutta tietyissä rajoissa. Ja mainittakoon, että olen kyllä useamman vuoden ajan tehnyt töitä -vaikkakin hyvin pienellä palkalla. Olen siis veroja jonkin verran maksanut ja ajattelen kyllä niin, että tulevaisuudessa varmasti maksan veroissa tämän nykyisen elämäntapamme myös takaisin.

      Nyt minulla on kiire, mutta palailen vielä asiaan mikäli jotain nousee päähän.

      Poista
    2. Voisin palata vielä mieheeni sen verran, että hän on itsekin myöntänyt olevansa laiska ja kokee sen paheekseen. Hän kylläkin osallistuu Antonin hoitoon ja muuten on hyvinkin aktiivinen, hän siis lukee paljon ja ajattelee. Hänen aktiivisuutensa hiukan valitettavasti kohdistuu sellaiseen, mistä ei ole ainakaan toistaiseksi rahallista hyötyä. Mieheni on myös kuvaillut minulle sitä, kuinka hänen on täytynyt opetella olemaan stressaamatta, koska stressillä on välitön vaikutus hänen ihoonsa ja sitä kautta kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Sinä olet ehkä opetellut selviämään atopian kanssa eri tavalla, mutta en tiedä onko toisen ns. samanlaista vaivaa potevan mahdollista sanoa, miten vaikeaa se on toiselle.

      Siinä olen kyllä kanssasi samaa mieltä, että en haluaisi elää tuilla vapaaehtoisesti koko elämääni mutta siinä olen suopeampi, että jos joku niin haluaa tehdä ja on tukiinsa oikeutettu, niin se ei minua haittaa -ei edes veronmaksajana. Koska tavallaan ajattelen sen niin, että minullakin on mahdollisuus valita ne tuet mutta sitä en aio vuosikausia valita, jos se minusta kiinni on. Ja selventääkseni vielä: on ihmisiä, jotka eivät tukia valitse vaan on joutunut sellaiseen tilanteeseen ja on myös ihmisiä, jotka päättävät elää vaikka opintotuella tai työttömyyskorvauksella. Toki ymmärrän, että tuollainen asenne ei olisi mitenkään mahdollista kaikille mutta silloin varmasti eläisimmekin erilaisessa valtiossa.

      Poista
    3. Kiitos vastauksistasi. Minä ehkä nyt tekstissäni sekoitin liikaa sinua ja miestäsi ja yhdistin niistä teitä koskevan tekstini, vaikka olisi ollut tarkoituksenmukaista enemmän eritellä tietä kahta koskevia asioita. Mutta kokeillaan uudelleen.

      Ymmärrän ilman muuta sen, että et enää tuohon lapsen ja opiskelun päälle mene töihin. Täyspäiväinen opiskelu ja lapsi vievät liikaa aikaa. Paitsi että kumpikaan teistä ei tunnu opiskelevan täyspäiväisesti. Miehesi kohdalla voidaan hyvin pian jopa sanoa, että se n. 50000e, jonka maisteritutkinto (muistelin että se oli maisteritutkinto) Suomessa maksaa, on mennyt täysin hukkaan koska miehesi ei tätä vauhtia tule valmistumaan eikä näin ollen tule tekemään työtä johon on saanut yhteiskunnan maksaman koulutuksen. Kumpikaan ei teistä enää saa tukea, joka opiskeluun on yhteiskunnan taholta varattu, eli opintotukea (jos oikein olin ymmärtänyt). Mielestäni ilmaisen opiskelun ainoa velvoite on valmistuminen, edes kiitoksena siitä, että se teille kokonaisuudessa maksetaan ja myös siksi, että te molemmat olette nämä vuodet vieneet sen paikan joltain muulta. Suomalainen yhteiskunta ei vain tällä hetkellä (eikä tulevaisuudessakaan) kestä ns. vapaamatkustusta, jota ainakin miehesi elämä kuulostaa tällä hetkellä olevan.

      Mitä tulee synnynnäiseen laiskuuteen, niin sellaista ei ole olemassakaan. Laiskuus on ihan puhtaasti valinta. Tällä hetkellähän tilanne on se, että minä (ja sadat tuhannet muut vanhemmat) painavat 8-16 tuntisia työpäiviä, jotta esimerkiksi te kaksi voitte tukien avulla valita mahdollisuuden viettää enemmän aikaa lapsenne kanssa ja elää stressittömästi. Onko se sinun mielestä oikein? Minäkin haluaisin viettää aikaani enemmän lapseni kanssa, mutta yhteiskunta ei kestä sitä jo aikaisemmin mainitsemaani vapaamatkustusta. Enkä tässä yhteydessä tarkoita vanhempain-, äitiys-, hoito- tai vastaavia vapaita.

      Enkä minä tarkoita että te olette huonompia ihmisiä kuin vaikkapa minä. Tarkoitan sitä, että te ette tunnu miettineen mitä uhrauksia muut suomalaiset tekevät sen eteen että te valitsitte sosiaalituilla elämisen valmistumisen ja työssäkäynnin sijaan. Jos miehesi opiskeluaika on jo päättymässä, hänellä on kyllä ollut vallan hyvin aikaa valmistua, atopiastaan huolimatta. Tai jos se todella on estänyt myös opiskelua sen takia on voinut anoa opintoajan pidennystä (se ei käy blogistasi ilmi onko näin jo tehty)

      Jos te oisittekin molemmat opintotuella ei tämä minua nyppisi, minäkin käytin kaikki tukikuukauteni ja anoin vielä lisäaikaakin. Muita tukia en tosin nostanut vaan menin töihin loppuopiskeluajaksi.
      Miehesi atopiasta suhteessa omaani en tietenkään voi sanoa edes terveydenhuollon ammattilaisena muuta kuin, että sen kanssa voi elää suhteellisen normaalia elämää, opiskella ja käydä töissä jne. Siitä aiheutuvia rajoituksia voi kyllä välttää ja valitettavasti saa sellaisen vaikutelman, että atooppinen iho tuntuu miehellesi olevan enemmän pakotie perhearjesta ja valmistumisesta kuin oikea esteitä aiheuttava vaiva. Ei se ainakaan ajattelutyötä estä, sillähän miehesi kait pääosin tulisi itsensä valmistuttuaan elättämään? Tästä olisi varmaan syytä sinun keskustella miehesi kanssa enemmänkin.

      Ei muuta kuin tsemppiä opiskeluun ja toivottavasti molemmat valmistutte mahdollisimman pian. Sillojn teillä on muutama ovi enemmän auki jatkoa ajatellen.

      P.S. Ei työelämä automaattisesti tarkoita samaa kuin stressi ja epämukavuus, se myös antaa paljon.

      Poista
    4. Kyllä, molemmat suoritamme maisteritutkintoa ja vahva tarkoitus meillä olisi kyllä valmistuakin. Emme tosiaan opiskele täyspäiväisesti, mikäli se tarkoittaa useamman tunnin opiskelua vuorokaudessa. Mutta emme suinkaan elä stressitöntä elämää. Itse ainakin olen hyvinkin helposti stressaantuva persoona.

      Mutta toisaalta kritiikkisi tuntuukin kohdistuvan enemmän mieheeni ja kommentissasi esiintyy paljon asioita, joista olemme mieheni kanssa keskustelleet. Miehelläni on vielä aikaa opiskella vuosi, mutta hän tähtää kuitenkin valmistumaan jouluun mennessä. Olen tuon suhteen hiukan skeptinen, mutta luotan kuitenkin siihen, että hän ne paperit saa -ennemmin tai myöhemmin.

      Tämän enempää en oikein osaa kommentoida, koska en oikein viitsi puhua mieheni puolesta. Olen kuitenkin välittänyt kommenttisi hänelle eteenpäin.

      Kiitos kuitenkin mielipiteidesi jakamisesta, ne tarjosivat ajateltavaa ja toi myös hiukan ahdistusta. Jos se mieltäsi ilahduttaa, niin uskaltaisin vannoa, että kyllä meistäkin lähitulevaisuudessa tulee "kunnon kansalaisia".

      Niin ja varmasti työt voivat olla myös palkitsevaa, sitä en lainkaan epäile.

      Poista
    5. Kiitos vastauksesta. Laitan vielä muutaman ajatuksen vähän niin kuin loppukaneettina, näihin ei enää tarvitse vastata.

      Blogisi on erittäin mielenkiintoinen, käsittelet paljon sellaisia asioita, jotka koskettavat lähes kaikkia meitä pienten lasten vanhempia, myös minua. Kirjoituksesi on pistäny myös minut miettimään suhtautumista tiettyihin asioihin ja toisaalta antanut vastauksia tietyltä kannalta moniin asioihin. Vaikka en ole samassa elämäntilanteessa suuriltakaan osin, on sinun purkamasi ajatukset olleet apuna myös minulle. Älä missään nimessä ainakaan lopeta blogin kirjoittamista, vaikka se ei varmasti ole helppoa.

      Halusin vain herättää ajatuksia ja jos sen olen onnitunut tekemään, on tavoitteeni saavutettu. Kiitos.

      Näin henkilökohtaisien asioiden julkiseksi tuominen ei ole helppoa ja omaan isyyteen liittyvän blogini perustaminen onkin aina tyssännyt siihen, että en ole osannut päättää mitä siitä tuon julki ja mitä en.
      Jonkun niinkin täytyy tehdä ja hyvä että sinä (te) teette, vaikka et isä olekaan.

      Enkä minä kriittisestä sävystäni huolimatta yhtään epäile, etteikö teistä tulisi ns. "kunnon kansalaisia" tai itseasiassa ettettekö te jo sellaisia olisi. Syy kriittiseen sävyyni pääosin miehesi tilannetta kohtaan osaltaan oli se, että minä olen joskus ollut samassa tilanteessa (ilman lasta tosin). Koen tiettyä samankaltaisuutta mieheesi. Siksi halusin herättää ajatuksia kokonaistilanteesta.

      Toivon hyvää jatkoa teille kaikille ja aion jatkossakin lukea tätä blogia

      Poista
  5. "Halusin vain herättää ajatuksia ja jos sen olen onnitunut tekemään, on tavoitteeni saavutettu. Kiitos."

    Kommenttiesi tarkoituksena ei todellakaan ollut herättää ajatuksia, vaan niiden tarkoituksena oli kertoa, miten sinä kunnon kansalaisena elätät muita ihmisiä. Halusit omaa häntää nostamalla aiheuttaa vähän pahaa mieltä niissä ihmisissä, jotka elävät "sinun maksamillasi" verorahoilla.

    "Tällä hetkellähän tilanne on se, että minä (ja sadat tuhannet muut vanhemmat) painavat 8-16 tuntisia työpäiviä, jotta esimerkiksi te kaksi voitte tukien avulla valita mahdollisuuden viettää enemmän aikaa lapsenne kanssa ja elää stressittömästi. Onko se sinun mielestä oikein? Minäkin haluaisin viettää aikaani enemmän lapseni kanssa, mutta yhteiskunta ei kestä sitä jo aikaisemmin mainitsemaani vapaamatkustusta."

    Olen pahoillani, että sinä olet valinnut 8-16 tuntisia työpäiviä sen sijaan, että viettäisit enemmän aikaa lapsesi kanssa ja stressaisit vähemmän. Jos kaiken lisäksi teet töitä sen vuoksi, että saat kantaa kortesi yhteiskunnalliseen kekoon, niin olen vielä enemmän pahoillani puolestasi. Se vasta valinta on.

    Todellisuudessa luulen, että teet pitkiä työpäiviä siksi, että pystyisit kustantamaan itsellesi ja perheellesi mukavan elintason. Tai siksi, ettet uskalla luopua vakaan talouden tuomasta turvallisuuden tunteesta. Pelkkien tukien varassa eläminen vaatii nimittäin paljosta luopumista: ei omistuasuntoa, ei omaa autoa, ei etelänmatkoja, ei uusia vaatteita, ei paljon muuta kuin kaikkein välttämättömin. Mutta muusta luopumalla saakin sitten aikaa perheen kanssa.

    Väitän, että jos kaikille suomalaisille tarjottaisiin mahdollisuus olla tekemättä töitä ja elää minimituilla, niin 80 prosenttia ihmisistä palaisi takaisin töihin. Joten siinä mielessä tukien varassa eläminen "sinun maksamillasi" verorahoilla ja vapaamatkustajista puhuminen on pelkkää hevonpaskaa. Epäilen, että olet pienituloinen lähihoitaja, joka äänesti viime vaaleissa Kokoomusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivoisin asiallista kommentointia myös muiden kommentteihin, kiitos. Julkaisin tämän kuitenkin, koska samassa haluan, että keskustelua käydään ja sinun sanoissasi ilmeni tietyssä määrin se, mitä itsekin tavoittelin: sitä kuinka tavallaan ihminen voisi tehdä valinnan elää tukien varassa, joka tarkottaisi tietyistä asioista luopumista mutta toisaalta tiettyjen asioiden painottamista. Yhteiskunta ei tietenkään tähän missään määrin rohkaise mutta ei tietenkään jätä rahattakaan.

      Jossain valtiossa (en nyt muista enkä osaa googlettaakaan) on käyty keskustelua siitä, että kaikki kansalaiset saisivat tietyn summan rahaa, taisi olla muutaman tonnin paikkeilla ja itse voivat sitten päättää, haluavatko mennä töihin ja ansaita enemmän vai elävätkö sen tasoisesti, että ne rahat riittävät. Tämä ajatus on lähtenyt siitä, kun teollistumisen myötä yhä useampien työpaikat korvaantuu mekaanisilla laitteilla. Mielenkiintoinen ajatus ja osittain saattaisi muuttaa sitä vallitsevaa käsitystä, että ihmisen statusta arvioitaisiin niin kovasti työn/rahan perusteella.

      Poista
    2. Täytyy tähän heittää vastausta, vaikka en olekaan varma onko vastaukseni tarpeeksi "älyllistä argumentointia" Kirstuksen mielestä.

      Silloin kun valitaan tukien varassa eläminen, vaikka mahdollisuuksia olisi muuhunkin, voidaan oikeutetusti puhua "toisten maksamien verorahoilla elämisestä", koska sitähän se faktisesti on. Veroista, joita työssäkäyvät ihmiset maksavat kustannetaan myös sosiaaliturva. Se, että nostaisin sillä omaa häntääni, on täysin turha väite. Kuten kerroin, halusin herättää ajatuksia myös siitä toisesta puolesta, joka tuolla valinnalla on.

      Jos yhtään tunnet suomalaisen yhteiskunnan rakennetta, tiedät kaiken lepäävän tällä hetkellä verorahojen varassa. Jos ei ole verotuloja, ei ole sosiaaliturvaakaan. Koskapa sitä mannaa ei kauaa kaikille riitä, tuet on ensisijaisesti tarkoitettu niitä todella tarvitseville. Suomi tarvitsee kipeästi työtä tekeviä veronmaksajia, kun ikärakenne muuttuu ja avunsaajia ja työelämästä poistuvia on enemmän ja enemmän. Varmasti tämän blogin kirjoittajan perhe niitä tällä hetkellä tarvitsee ja on niihin oikeutettu, mutta opinnot suorittamalla saisi itselleen tutkinnon ja myös sitä työtä. Työtä voi tehdä myös osa-aikaisesti, jos kokee että täyspäiväinen työnteko ei maistu.

      Olet sikäli oikeassa, että haluan turvata perheeni hyvinvoinnin pitämällä yllä (mielestäni) riittävää elintasoa. Taloudellinen turva kun luo myös sosiaalista ja psyykkistä turvaa, turvallisen ja ehjän perheen ohella. Meillä ei myöskään ravata ulkomailla emmekä omista autoa. Sinänsä mielenkiintoista, että oletat minun olevan pienituloinen lähihoitaja, joka ilmeisesti tekstistäni päätellen kylpee rahassa?

      Olet varmasti oikeassa myös siinä että, suurin osa työkykyisistä menisi mieluummin töihin kuin eläisi tuilla, mikäli valinta olisi täysin vapaa. Mutta mistä rahat kaivettaisiin tuon 20% elättämiseen tukijärjestelmän avulla? Vain verottamalla kohtuuttomasti noita työssäkäyviä (lähes se tilanne joka meillä on jo nyt).
      Ja vastasit aikalailla itse jo tuossa ylempänä siihen perusongelmaan joka meillä Suomessa vallitsee, tukijärjestelmä tällaisenaan ei kannusta ihmisiä hakemaan töitä. Edes opintoaikojen rajoitus ei näytä saavan aikaa haluttua suuntaa, Yliopistoiltakin loppuu aikanaan rahat kun opiskelijat eivät saa tutkintojaan valmiiksi ja rahaa tulee vasta valmistumisesta.

      Köyhästä perheestä lähteneenä (ja myös tuota tukimaailmaa nähneenä), en todellakaan ymmärrä sitä, että se tuilla eläminen olisi joillekin valinta. Minun lapsuudessani se ei ainakaan ollut.

      Yhteenvetona, yhteiskunta ei edelleenkään kestä sitä, että ihmiset valitsevat avustuksilla elämisen, siihen ei yksinkertaisesti ole rahaa. Siksi tuet pitää suunnata niille joilla ei ole vaihtoehtoja. Tämän blogin kirjoittajalla ja miehellään on, valmistua ja mennä töihin.

      Ja mitä tulee tuohon lähihoitajakommenttiin, niin älä ainakaan selvännäkijäksi rupea, ei osu veikkaukset oikein kohdilleen. Allekirjoittanut on ammattikorkeakoulun käynyt keskituloinen sairaanhoitaja, joka ei todellakaan äänestä Kokoomusta.

      Poista
  6. Kyse on perustulosta (tai kansalaispalkasta), jota esimerkiksi Vihreät ajoivat Suomeen yhdet vaalit taaksepäin. Wikipediasta asia pähkinänkuoressa: http://fi.wikipedia.org/wiki/Perustulo. Käytännössä perustulo korvaisi monimutkaisen tukijärjestelmän ja kannustaisi esimerkiksi pienituloisia / satunnaisia tuen tarvitsijoita ottamaan vastaan pätkätöitä tai satunnaisempia työkeikkoja. Lisäksi se poistaisi yhteiskunnan eriarvoisuutta ja lopettaisi "sosiaalipummeista" puhumisen, kun kaikilla olisi tasa-arvoinen mahdollisuus elää pienellä, mutta vapaampaa elämää.

    Ja pahoittelut epäkunnioittavasta kommentistani. Kommentoin ehkä kerran vuodessa mitään keskustelua netissä, mutta Anonyymin moralisoiva ja tuomitseva asenne, vailla älyllistä argumentointia sai mut kertakaikkisesti hiiltymään.

    VastaaPoista
  7. Kyseessä on perustulo (tai kansalaispalkka): http://fi.wikipedia.org/wiki/Perustulo. Yksinkertaistettuna perustulo korvaisi nykyisen monimutkaisen tukijärjestelmän ja tasa-arvostaisi kansalaisten asemaa, kun kaikilla olisi yhtäläinen mahdollisuus valita työelämän ja vapaan elämän välillä. Loppuisi puhe "sosiaalipummeista" ja ihmisten arvottamisesta sen mukaan, mistä he toimeentulonsa saavat. Ja juuri tähän malliin perustuen väitänkin, että 80 % ei olisi valmis elämään niin pienellä, vaan jatkaisi siitä huolimatta työelämässä.

    Ja pahoittelut aiemman kommenttini sävystä. Osallistun ehkä kerran vuodessa nettikeskusteluihin ja tällä kertaa Anonyymin moralisoiva ja paheksuva kommentointi vailla älyllistä argumentointia sai mut kertakaikkisesti hiiltymään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kommenttisi oli ehkä vahingossa tullut tällä tavalla kahteen kertaan, laitoin kummankin esille kerta niissä asia oli hiukan eri tavalla.

      On ymmärrettävää, että tällaiset asiat herättävät voimakkaita mielipiteitä ja tunteita mutta pääpainon tulee kuitenkin olla juuri siinä hyvässä argumentoinnissa. En ole niin vahvasti perehtynyt Suomen talouteen, että osaisin sanoa, miksi tuota ei olla hyväksytty tai viety pidemmälle -siltä osin hankala siis ottaa kantaa. Ajatuksena kuitenkin hieno, vaikkakin tuossakin on toki ongelmia, suurimpana lienee juurikin se, millä perustulo rahoitettaisiin.

      Poista
  8. Ensimmäinen viesti katosi jostain syystä viestikentästä Google-tilille kirjautumisen yhteydessä, siksi kirjoitin toisen viestin. Ja mitä tulee asialliseen keskusteluun ja argumentointiin, niin olen sitä mieltä, että anonyymina kommentointi ja muiden nimittely esimerkiksi "patalaiskaksi" ei sitä myöskään ole.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, siinäkin asian olisi varmasti voinut ilmaista kohteliaammin.

      Poista