Kaikki tai ei mitään

16.6.14

Olen tässä viime aikoina muun tekemisen ohessa miettinyt tätä bloggaamistani. Minulle tämä on paikka, minne suollan hyvinkin avoimesti ja suoraan ajatuksiani. Kovinkaan helposti en saa mieleeni sellaista, mistä en olisi tänne voinut tai kehdannut kirjoittaa. Kirjoittaminen ei ole kuitenkaan aina helppoa, varsinkaan niissä teksteissä, mitkä ovat henkilökohtaisempia. Välillä käy niin, että pohdin aluksi miehelleni, että tekisi mieli kirjoittaa tästä tai tuosta ja mies aina rohkaisee, että kirjoita pois. Hän on myös se syy, miksi nyt kirjoitan tätä kirjoitusta.

Kävin jopa pienen kriisin blogini suhteen tai no kai se kriisi on edelleen käynnissä. Taannoinen kommenttikeskustelu oli antoisa mutta se myös laittoi minut miettimään sitä, kuinka vapaaehtoisesti altistan oman ja perheeni elämän muiden arvioitavaksi. Teillä, jotka säännöllisesti blogiani luette, on varmasti jonkinlaisia mielipiteitä ja mielikuvia meistä ja elämästämme. Vaikka blogini on pieni tekijä blogirintamalla niin silti kävijälukuja silmäillessä jään miettimään, mitäköhän tästä kaikesta kirjoittamastani ajatellaan.

Siinä suhteessa olisikin helpompaa vaan sulkea tämä blogi. Voisin toki vaihtoehtoisesti sensuroida itseäni tai kirjoittaa asioista, jotka eivät erityisemmin kosketa tai jaa mielipiteitä. Mutta tuohon en kyllä varmaan pystyisi; se olisi minulle liian tylsää ja merkityksetöntä. Haluan myös pitää yllä kirjoitustaitoani muutenkin kuin pelkän teoreettisen tiedetekstin kirjoittamisella. Ja tämän blogin kirjoittaminen on ollut myös terapeuttista. Valintani siis täytyisi olla välillä joko kaikki tai ei mitään. Joko avaudun kaikesta, mitä ikinä pohdinkin tai sitten en yksinkertaisesti pidä blogia.

Olen kyllä myös miettinyt, että ehkä olen jonkinlainen masokisti. Olen henkilönä sellainen, joka helposti ottaa ihmisten mielipiteet itseensä ja otan hyvin herkästi myös sen, jos sanoillani tai teoillani satutan/loukkaan jotain. Voisi siis luulla, että rajoitan toimiani tai sanojani siinä pelossa, että nyt jollekin ehkä tulee minusta huono kuva. Ei, en toimi noin. Enemmänkin pyrin olemaan rehellinen ja yritän kasvattaa itsestäni sellaista, joka osaisi ottaa kritiikin asiallisesti vastaan ilman, että pahottaisin mieleni. Kovin hyvin en ole tuossa edistynyt, koska mieheni on edelleen aika vaikea sanoa minulle minusta mitään negatiivista, koska hän ei halua että päädyn kyynelehtimään. Nyt kun asiaa mietin, niin en minä ole masokisti. Enhän minä pidä siitä, että minua satutetaan. Mutta jokin on aina ajanut minua puhumaan tai kirjoittamaan avoimesti pääni sisäisistä ajatuksista. Osittain luulen, että tuo on ollut yksi tekijä, miksi olenkin ollut melko tasapainoinen koko elämäni ajan -harva asia jää sisälle patoutumaan.

En tiedä, kuinka toimisin blogini suhteen jatkossa. Suuri osa minusta haluaa kirjoittaa, mutta samassa mietityttää, haluanko antaa elämäni täysin tuntemattomille arvioitavaksi. Olen omasta mielestäni ollut rohkea. Olen jakanut epäimartelevia kuvia, olen kertonut aroista tunteista ja hyvinkin henkilökohtaisista ajatuksista. Mutta en tiedä, mitä olen yrittänyt tuolla rohkeudella saavuttaa. Ehkä herättää keskustelua? Ehkä antaa neuvoja ja vinkkejä? Ehkä vaan selvittää, millainen minä olen?

Ja näin, tässäpä oli taas avautumista.

You Might Also Like

5 kommenttia

  1. Tuttuja ajatuksia.

    Tauko teki tosi tosi hyvää itselleni.

    Lopulta välitrtäänkö me muiden mielipiteistä aina live-elämässä? Miksi somessa tuntuu monella olevan se tilanne, että nahka muuttuu herkemmäksi. Mielipiteitä kuunnellaan?

    Koska netissä ihmiset antavat palaa mielipiteensä suoraan ja rumasti.

    Silti siitä ei pitäisi välittää. Aina on joku jonka mielestä teet väärin. Aina on joku joka voi kiusallaan paheksua huvikseen valintojasi.

    Jos joku tuntuu omalta, pitääkö siitä luopua ympäristön paineiden takia? Jos joku tuntuu vaikealle luopua... pitääkö siitä luopua vai kasvattaa vain kivempi nahka.

    Mielipiteet ei satuta, jos niiden ei anna satuttaa. Lopulta blogeissakin on vain tiedonmurusia. Kuvilla ja tekstillä ei koskaan pääse lähellekään totuutta ja tosielämää.

    Tietääkö sinusta lopulta kukaan ulkopuolinen mitään täysin selkeästi? Tuskin. On vain niitä oletuksia. Vahingoittaako ne sinua? Oletukset.. Toiset ylistää toiset vihaa.

    Siinä omia ajatuksia sulle pureskeltavaks :D

    VastaaPoista
  2. Vastaukset
    1. Kaikki saamani kommentit ovat kyllä olleet asiallisia, siinä suhteessa minulla ei ole mitään valittamista. Enkä uskokaan, että joku lukijoistani minua tai miestäni pelkän blogin perusteella kovin hyvin tuntisi, vaikka ehkä tietääkin lukemansa perusteella paljon. Mietin myös tuota, että ihmisillä on aina mielipiteitä kirjoitin sitten blogia tai en. Mutta jos ajattelen blogin kirjoittamista sen kautta, haluanko vapaaehtoisesti tarjota elämämme arvioitavaksi niin vastaus on ei. Mutta sitten bloggaaminen tarjoaa kuitenkin paljon muuta hyvää ja siinä taas on syitä, miksi kirjoittaa.

      Enkä oikein usko tuohon, että voisi päättää, että muiden mielipiteet ei minua satuta. Tai se on sellainen asia, joka vaatii hirmuista harjoitusta ja ehkä toisaalla myös tunnekylmyyttä. Ja joskus ihmisillä voikin olla sellaisia mielipiteitä, jotka satuttavat oikeista syistä, esim. ajattelee itsestään samaa mutta ei onnistu muuttamaan itseään. Jos joku vaikka sanoisi minulle, että onpa sinulla iso maha niin en oikein voisi väittää vastaankaan, mutta kyllä se satuttaisi.

      Ps. Mukavaa, että olet palannut blogimaailmaan!

      Poista
  3. Ymmärrän ajatuksesi hyvin. Itselläni nousee välillä päähän ajatus, että alkaisin myös kirjottaa omaa blogia. Suurin syy miksi en niin ole jo tehnyt, on juurikin pelko oman yksityisyyden menettämisestä, ilkeistä kommenteista tms. Teet tottakai omat päätöksesi, mutta toivoisin että et kuitenkaan bloggaamista lopettaisi. Teidän elämää ja erityisesti Antonin kasvua on ollut mukava seurata :) Lisäksi poikkeat monesta muusta "mammablogista" näillä ajatuksia herättävillä kirjoituksillasi! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rohkeus kyllä kasvaa ajan myötä. Minäkin kirjoitin tätä blogiani aluksi anonyymisti osittain juuri sen takia, että pelkäsin, että jos kirjoitan omalla nimellä ja kasvoilla, niin en sitten uskaltaisi kirjoittaa niin avoimesti... Mutta sitten olen kuitenkin yrittänyt pitää yllä sitä linjaa, että kirjoitan vaikka vähän pelottaisikin, miten tekstiin suhtaudutaan.

      Enköhän minä tätä vielä toistaiseksi jatka, vaikka välillä mietinkin, olisiko syytä lopettaa. Kiva, että olet tykännyt blogistani! :)

      Poista