Huutoa pinnasängyssä

12.6.14

Anton huutaa ja parkuu parhaillaan toisessa huoneessa. Mies yrittää rauhoittaa häntä omaan sänkyynsä. Tuntuu niin pahalta kuunnella tuota ja niin tekisi mieli käydä ottamassa hänet syliin ja kantaa tänne meidän huoneeseen. Mutta viime aikoina häntä on ollut vaikeampi nukuttaa meidänkin sänkyyn. Se on usein mennyt siihen, että Anton vaan pyörii ja hyörii ja hymyilee. Kello on nytkin kuitenkin jo kohta yksi. Ja ei kai hän muutenkaan voisi ikuisuuksia nukkua meidän välissämme. 

Sinänsä tämä siirto tuli nyt varmaan huonoon väliin, koska menemme käymään Kuopiossa viikonloppuna ja siellä Anton "joutuu" nukkumaan joka tapauksessa meidän välissä. Ajattelinkin alkuun, että olisi saanut vielä nukkua meidän kanssamme tuon Kuopioreissun yli mutta sitten taas vanhemmat ovat mahdollisesti tulossa tänne ja ei viitsisi sitä huutomaratonia silloinkaan pitää. Koko ajan siis tuntuu tulevan syitä, miksi ei nyt vielä. Tuumasimme sitten mieheni kanssa, että joskus se on vaan pakko aloittaa pinnasänkyyn totuttaminen.

Toivottavasti tämä on oikea ratkaisu, vaikka siltä se ei kauheasti nyt tunnu kun kuulee lapsensa itkevän. Ainakaan tissille Anton ei ole herännyt viikkoihin, joten siltä osin omassa sängyssä nukkuminen voisi olla myös ajankohtaista. Ja kaippa hän tulisi itkemään aina tuota siirtoprosessia. Tai no ei ehkä sitten, jos odottaisi, että hän tosiaan on joku teini-ikäinen mutta ei kiitos.

Naapuritkin varmasti arvostavat tätä, että meidän poika protestoi tällä tavalla yli keskiyön. Nyt Anton tosin onneksi tuntuu näyttävän rauhoittumisen merkkejä. Eipä toisaalta ihme, kun on ehkä 20min huutanut miltei yhteen putkeen. Mutta ehkä tuo 20min ei ole vielä kovin paha?  Silti se tuntuu väärältä, että lapsi itkee itsensä uneen.

Hiljaisuus, poika nukahti. Toivottavasti nukkuu yönsä putkeen niin kuin on viime aikoina nukkunut meidänkin sängyssä. Ja vanhemmat nukkuvat sitten pitkästä aikaa kaksin, onhan tuo kieltämättä vähän jänskää. Meillähän on tosiaan 180cm leveästi sänkyä, että nyt tilaa riittää oikein kunnolla.

Loppuun vielä kuvia huomattavasti iloisemmasta Antonista, kun päivällä sai vielä touhuta siellä rakkaassa isossa sängyssä:





Anton heräsi taas itkemään lyhyissä tauoissa ja kuulostaa, että kuukahtelee melkein heti uudelleen. Voi voi. Osittain haluaisin käydä kaappaamassa hänet syliini, mutta sitten tuo aikaisempi huuto olisi ehkä ollut hiukan turhaa. Kai tämä on niitä hetkiä, kun täytyy yrittää pysyä kovana ja luottaa siihen, että lapselle ei tapahdu mitään pahaa vaikka hän surullinen onkin.

You Might Also Like

0 kommenttia