Kahdeksan kotia

4.4.14

"Koti", varsin mukava sana. Näin muuton alla on miettinyt jonkin verran sitä, miten koti muodostuu. Olen nykyisessä uudessa asunnossa nukkunut nyt kuusi yötä ja vaikka olemmekin meidän tavaroiden keskellä, niin silti välillä tuntuu kuin olisimme jossain matkalla. Ajatuksissa on myös entinen asunto, se minkä kodiksi vielä tavallaan miellän.

Nykyinen asunto on kahdeksas koti, jota rakennan. Synnyin Kuopioon ja ensimmäisestä asunnosta minulla ei olekaan muistikuvia. Toisesta asunnosta muistikuvia onkin aika runsaasti, vaikkakin muutimme siitä pois kun olin 7-vuotias. Kolmannessa asunnossa asuin sitten pisimpään ja vanhempani asuvat siinä veljieni kanssa edelleen. Se on kyllä vielä minunkin kotini, vaikka en siellä asukaan. 


Muutin kotoa tai vanhempieni luota, kun olin 20-vuotias. Olin saanut opintopaikan täältä Jyväskylästä ja alkuun muutto toiseen kaupunkiin pelotti sen verran, että mietin jopa opintopaikan torjumista. En kovin vakavissani, mutta kuitenkin; se tuntui helpolta vaihtoehdolta. Ei olisi tarvinnut sopeutua uuteen elämään niin suurilla muutoksilla. Lopulta kuitenkin muutto oli todella helppo asia.

Muutimme kaksioon ystäväni kanssa. Yllätyksekseni en kaivannut lainkaan kotiin Kuopioon. Sain opiskelijakavereita ja uusi elämä tuntui jännittävältä. Olin nyt aikuinen, jolla oli oma koti, oma sähkösopimus, omat ruuat... tai no, jaoin toki nämä ystäväni kanssa. Naapurit tuossa ensimmäisessä omassa kodissa olivat varsinaisia riesoja. Meidän olisi pitänyt elää villasukat jalassa, jotta ei varmasti lähde yhtään ääntä elostamme. Kävihän meillä poliisitkin, kun muutama ystävä oli ollut käymässä katsomassa elokuvaa. Emme jaksaneet sitä kyyläystä, joten etsimme uudet asunnot. Tiemme siis ystäväni kanssa erkasivat, ei tosin kauas sillä molemmat saimme opiskelija-asuntoyksiöt viereisistä kerrostaloista. 


Niin muuttui kotini sitten 20 neliön kokoiseksi lootaksi. Tästä asunnosta on hyvin vaikea puhua, koska meidän yhteiselle taipaleelle tuli niin häiritsevä loppu. Mikä on sinänsä surullista, koska tähän asuntoon liittyy paljon muistoja. Noin kaksi vuotta ehdin asua tässä, kunnes asuntoon alkoi ilmestyä tuuletuskanavaputkia pitkin todella epämiellyttäviä vieraita. Ne jätti sellaiset traumat, että yhä edelleen tänä päivänä jos näen roskan lattialla saatan hetkeksi hätkähtyä. Eikä mene varmaan viikkoakaan ettenkö ajattelisi niitä pikkuotuksia. Hyi, en halua mennä asiaan tämän suuremmin.

Onnekseni uusia opiskelija-asuntoja oli juuri valmistumassa muutaman kuukauden sisällä. Asuin tuon aikaa nykyisen mieheni luona, joka muuten myös asui samaisessa opiskelijakylässä. Tilanteesta johtuen sain valita itselleni mieluisan asunnon uusista asunnoista ja se oli muuten rakkautta ensisilmäyksellä. 


Sain hiukan lisää tilaa, huikeat 25 neliötä. Asunto oli upouusi ja suorastaan ihana. Jotain maagista siinä on, kun saa muuttaa asuntoon, johon sinä itse teet ensimmäiset jäljet. Mutta aika pian sitten mieheni ja minun suhteeni lähtikin vauvateille ja sitä mukaa päädyimme siihen ratkaisuun, että voisimme muuttaa yhteen sen sijasta, että kuljemme kahden yksiön välillä. 

Matkasimme sitten toiseen opiskelijarakennukseen, tai no siellä saa muutkin kuin opiskelijat asua mutta pääosin se on opiskelijoille tarkoitettu. Siinä kaksiossa, minun ja miehen ensimmäisessä yhteisessä asunnossa, odotin lastamme ja se oli Antonin ensimmäinen koti. Tuo kaksio on jossain määrin edelleen kotini. En ole vielä vieroittunut siitä ja omaksunut tätä uutta asuntoa kodiksi sen tilalle. 

Nyt sitten asumme tässä kolmiossa, jossa on 65,5 neliötä ja varmaan joku 10 neliötä oleva parveke. En varmaan ollut tajunnutkaan, miten ahdasta meillä siellä kaksiossa oli, koska jaksan hämmästellä täällä miten paljon on tilaa vaikka eihän tämäkään tosissaan kolmioksi ole suuri. Ainoa miinus, jonka olen tästä asunnosta tähän mennessä keksinyt, on lattialämmityksen puuttuminen vessasta. Se meillä oli kaksiossa ja sitä on kyllä suuri ikävä.

Mutta koti tästä uudesta asunnosta taitaa tulla vasta ajan myötä. Täällä täytyy asua ja elää, jotta arki ja rutiinit kietoutuu asunnon ympärille. Tänne syntyy omat muistonsa aivan kuten syntyi edellisiinkin koteihin.


Koti. Se on jännä, kuinka niihin kiintyy mutta silti kokee halua muuttaa. Tai no, ei se varmaan niin jännää ole. Ihmiset on usein tunnemaailmaltaan ristiriitaisia.

Olisi koti sitten millainen tahansa: kolmio, omakotitalo, pahvilaatikko, yksiö, vuokra-asunto niin silti tunnearvoltaan ne voi olla kaikki samanlaisia. Ne on jonkinlaisia turvapaikkoja, rentoutumiskeskuksia. Siitä tulee jo hyvä ja lämmin mieli, kun sen sanoo ääneen: "koti".



You Might Also Like

2 kommenttia

  1. tosi kivasti kirjotettu! mäkin oon muuttanu monta kertaa, vissiin useemmin kun sä! en pysy enää ees laskuissa :D tässä nykyisessä ollaan asuttu vähän reilu vuos ja pikkuhiljaa tää on alkanut tuntua kodilta. Aikaa se vie ennenku sen kokee kodiksi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Muutenhan en ole kovin monesti muuttanut, paitsi tässä parin vuoden sisällä on tullut muutettua senkin edestä. Yli puolet muutoista on tapahtunut täällä Jyväskylän puolella, mutta niin kai se helposti nuoruudessa menee että vaihdetaan tiuhemmin asuntoa. Muistan lukeneeni sen sun kotipostauksen, mutta en nyt muista oliko se kolmio vai kaksio vai... pitää varmaan käydä vilkuilemassa uudelleen :)

      Poista