Poika, joka sai nimen Anton.

13.3.14

Joskus kuulee vanhempien kertovan, kuinka heidän lapsensa Maija oli aivan Maijan näköinen ja siksipä hän sellaisen nimen saikin. Haluaisin kuitenkin kertoa toisenlaisesta tapauksesta. Meidän Anton ei ollut Antonin näköinen, mutta silti hän sai sen nimen.

Olen aikaisemmin täällä kertonut, kuinka miehen kanssa olimme hyvin varmoja, mikä nimi olisi tyttövauvalle kiva ja miten taas poikavauvan nimen keksiminen tuotti ongelmia. Sitten rakenneultrassa kerrottiin, että meille tulee se poika. Siinä oli sitten keksittävä nimiä pojalle entistä kovemmin. Antoninhan nimi oli vatsassa ollessaan Möykky Mölleröinen, kuten ainakin he tietävät, jotka ovat tätä blogiani raskausajoilta lukeneet.

Möykky Mölleröiseksi vauvamme ei voisi kuitenkaan jäädä. Kriteereinä nimelle oli mm. että emme tuntisi ketään tuttavapiiristä samalla nimellä. Tämä sulki aika paljon kivoja nimiä pois. Alkuun ehdotin miehelle, että toisena nimenä olisi kiva olla Leonardo, koska ukkini on Leo ja pidän Leonardo da Vinciä suuressa arvossa. Ja toki se on myös kiva nimi lausunnaltaan ja merkitykseltään. Netistä löytyi sitten myös etunimi Anton. Se kuulosti miehen ja minun mielestä varsin hyvältä: Anton Leonardo.

Toki mietimme muitakin vaihtoehtoja, mutta tunnuimme aina palaavan tuohon Anton Leonardoon.

Sitten vauvamme syntyi. "Ei hän oikein näytä Antonilta", miehen kanssa tuumailimme. Anton oli enemmänkin jonkun Olavin näköinen. Meidän vauva oli kuin joku suomalainen ukko.




Emme kuitenkaan onnistuneet keksimään nimeä, joka tuntuisi juuri oikealta. Ei vauvaa kuitenkaan nimettömäksi voida jättää ja muutenkin minusta tuntui, että hänen tuli saada nimi mahdollisimman pian. Tosin ensimmäiset päivät häntä tottumuksesta kutsui kuitenkin Möykyksi. "Onko hän sitten Anton?", kysyimme miehen kanssa toisiltamme. Vastaus kuului: "Kai hän sitten on."

Möykky muuttui aluksi sitten Antuksi. Anttu tuntui helpolta nimeltä, mutta halusin tietoisesti pyrkiä kutsumaan vauvaa sillä nimellä, mikä hänen nimensä on. Jotta ei sitten kävisi niin, että Anttu olisi hänen ensisijainen kutsumanimi. Meni aika kauan, että "Anton" tuntui luontevalta nimeltä. Jonkin aikaa ehdin jo ajatella, annoimmeko vauvalle väärän nimen, kun sen ääneen lausumiseen kiinnittää niin vahvasti huomiota.

Lopulta olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että Anton oli varmaan nimenä vieras sen takia, koska en tosiaan tuntenut ketään muuta Antonia. En ole käyttänyt sitä nimeä oikein missään yhteydessä. Ehkä Anton on myös jokseenkin ulkomaalainen nimi ja poikamme taas ei ole mikään kovin eksoottisen näköinen -ainakaan näin suomalaisen näkövinkkelistä.

Nyt voin kuitenkin sanoa, että meidän Anton on kyllä meidän Anton. Tietenkin ihmisestä tulee ajan myötä tavallaan nimensä näköinen ja siihen pitkälti mieheni kanssa luotimmekin. Mutta jossain määrin kuitenkin mietin, että jos meille tulee vielä lisää lapsia niin tuottaakohan heidän nimet yhtä suuria epävarmuuden tunteita vai onko niin, että lapsi on ihan nimensä näköinen. Esimerkiksi, kun meillä on se tytön nimi edelleen valmiina odottamassa, niin pääsemmeköhän sitä ikinä käyttämään tai haluammeko edes käyttää?


Siinä on meidän hymyilevä ja iloinen Anton-poika. Anttu Panttu Palleroinen, Antonius Panttoonius, Anttooni Tamppooni, Ansku Bansku, Antero... mitä näitä kaikkia nyt olikaan.

You Might Also Like

0 kommenttia