Minä kysyin, minä vastasin!

7.2.14

Antonin isä vastaili tähän aikaisemmin, nyt on äidin vuoro:

Nyt kun muistelet puolenvuoden takaista synnytystä ja sairaalareissua, niin mitä siitä tulee mieleen?
Ekana nousee mieleen se näky, kun avaan sektion jälkeen silmäni (minut siis nukutettiin) ja minua kärrätään heräämöön ja pään päälläni yksi työntekijöistä puhuu samalla minulle, että kaikki meni hyvin ja lapsi on viety isälleen. Hourailin tuossa vaiheessa vielä itse. Seuraavana muistan, kun Anton tuotiin heräämöön ja ihmettelin, mitenkä se oltiin paketoitu niin moneen kerrokseen. Ja halusin nähdä, minkä väriset hiukset hänellä oli. Tuolloinhan ne oli vielä tummat, sitten hän tiputti ne ja kaljuuntui ja näköjään blondi hänestä on tulossa isänsä tapaan.

Mitenkäs se aika ennen vauvan syntymää; kun olimme käynnistyksessä vuorokauden?
Suurin osa ajasta oli ihan jees. Tosin, jos olisin ollut yksin niin pää olisi varmasti hajoillut. Itkinkin välillä sitä, kun en millään halunnut, että mies lähtee pois mutta sentään annoin hänen käydä syömässä. Loppupuolella alkoi ne kaiken maailman piuhat ottaa päähän. Henkisesti tuo aika olikin paljon rankempaa kuin fyysisesti.

Mitkäs oli ne päällimmäiset ajatukset, kun siitä käynnistyksestä siirryttiinkin sitten sektioon?
Helpottuneet. En pelännyt alkuun synnyttämistä paljon lainkaan, mutta siinä vaiheessa, kun synnytystä oltiin yritetty käynnistää se vuorokausi ja minulla oli takana hirmuiset univelat, niin silloin alkoi pelottamaan, että en minä ehkä jaksa; en jaksa odottaa avautumista, en jaksa niitä piuhoja kehossani, en jaksa supistella vuorokausitolkulla, puhumattakaan ponnistamisen jaksamisesta. Mutta koko ajan sairaalassa minulla oli luottavainen mieli, että ne hoitavat kaiken niin hyvin kuin mahdollista. Ei tarvinnut oikein pelätä, että vauvalleni käy jotain.

Miltä tuntui nähdä oma poika ensimmäistä kertaa?
On vaikea löytää sopivia sanoja siihen. Poika tuntui samassa tutulta, mutta myös vieraalta. Siinä oli paljon käsittelemistä, että se pieni otus on meidän. Taisin ihmetellä alkuun, kuinka pieni hän on mutta hänellä oli aika iso nenä. Olin itsekin vielä leikkauksen jäljiltä siinä kunnossa, että en ehkä saanut kauheasti käsiteltyä sitä tilannetta siinä.

Seuraavana päivänä, kun olin jossain määrin toipuneempi niin mies vei minut sängyllä sinne lastenosastolle, jonne Anton oltiin aikaisemmin viety johtuen hänen sokeriarvoistaan. Sen muistan todella vahvasti, kun näin Antonin silmät ensimmäisen kerran. Anton nostettiin minun sängylleni viereeni ja kun puhuin hänelle, niin hän katsoi minua sillä tavalla, että tunnisti äänen mutta oli jotenkin hämillään. Ehkä samalla tavalla hämillään kuin minäkin olin hänestä: niin kovin tuttu mutta vieras samaan aikaan.


Mikä on ollut vauva-ajassa rankinta tai ikävintä?
Ne yöheräämiset, jos on väsyttänyt aivan kamalasti ja on pitänyt herätä. Se on jotenkin pahin, että on nukkunut itse tunnin tai muutaman ja sitten Anton herää. Mutta oikeastaan aika vähän on ollut rankkuutta, enemmänkin sellaista voivottelua, että kun ei oikein ole sitä omaa aikaa kuin ihan pienissä erissä. Niin, ehkä ikävintä on sitten se, että on liian vähän mahdollisuuksia keskittyä johonkin omaan tekemiseen pitkäkestoisesti.

Millä tavalla parisuhteesi on muuttunut Antonin syntymän jälkeen?
Minua hiukan yllätti, miten vähän mies kokee parisuhteemme muuttuneen mutta toisaalla ehkä hän tarkastelee asiaa eri tavalla... Ei se tunnemaailmallisesti ole muuttunut, mutta käytännössä kyllä. Nykyään joudun vaatimaan mieheltäni enemmän osallistumista kotitöihin, siksi tästä asiasta keskustellaankin enemmän kuten mies sanoi. Yhteistä aikaa ei ole enää läheskään niin paljon ja muutenkin toisen huomio ei kiinnity enää samalla tavalla toiseen. Anton on siis keskipisteenä ja ymmärrän, että koska esimerkiksi mies joutuu antamaan huomiota Antonille niin hänellä ei ole voimavaroja antaa huomiota enää niin paljon minulle.

Millä tavalla Antonin syntymä on vaikuttanut ystäväsuhteisiisi?
Ei kovinkaan merkittävästi. Olen aina "pärjännyt" pienellä joukolla ystäviä ja se pätee edelleen. Nykyään heitä näkee vielä harvemmin, mutta se johtuu siitä, koska he pitkälti asuvat eri paikkakunnilla. Muutenkin ystävät on nykyään aina tavoitettavissa kaiken maailman laitteiden kautta. Eihän se tietenkään sama ole kuin fyysinen oleminen, mutta aika hyvin se tuntuu riittävän. Tuntuukin, että ystävien tarve on Antonin myötä vähentynyt ehkä sen takia, koska nykyään haluaa nimenomaan sitä omaa aikaa, mitä saa harvakseltaan. Joitain vuosia sitten en ikinä lähtenyt keskustaan yksinäni, mutta nykyään se on nimenomaan se juttu, miten lähden yksin tuulettumaan.

Ovatko ihmiset ruvenneet suhtautumaan sinuun eri tavalla nyt kun olet äiti?
Jaa-a. En osaa oikein sanoa. Ei sitten varmaan mitenkään huomattavissa määrin kerta ei tule mitään mieleen. Isosisko taitaa välillä mietiskellä ääneen sitä, miten jännää on, että minä olen nyt äiti. Ehkä se johtuu siitä, että hän näkee minut pikkusiskonaan; tyttönä, joka työnteli nukenvaunuja ja leikki kotista.

Millaisena isänä näen mieheni?
Leikkisänä. Varmasti hän olisi myös huolehtivaisempi, mutta välillä hän taitaa hiukan liiaksi ajatella, että minä hoidan Antonin perustarpeet. Tuntuu myös, että mieheni pääsee kunnolla "esiin" sitten, kun Antonin kanssa voi tehdä enemmän juttuja. Miestäni selvästi kiinnostaa paljon Antonin kykyjen kehittäminen ja asioiden opettaminen.

Millaisena äitinä näet itsesi?
Rakastavana, suojelevana, huolehtivaisena. Nämä on niitä elementtejä, jotka ovat nousseet eniten esiin juuri vauva-aikana. Toivoisin olevani myös ymmärtäväinen ja lempeä mutta tarvittaessa kova. Paheitani ovat ehkä kärsimättömyys ja välillä liiallinen kiihtyminen. Odotan siis, tuleeko nämä paheeni näkymään äitiydessä.

Miltä äitiys tuntuu?
Jokahetkiseltä, täyttävältä.

Millainen suhde teillä on Antonin kanssa?
Rauhallinen. Minä edustan selvästi turvaa ja rauhaa. Vaikka toki minunkin kanssa leikitään ja riehutaan, mutta ei ihan siinä määrin kuin miehen kanssa.

Millaisia arvoja haluat Antonille opettaa?
Uskoa elämän hyvyyteen, mutta kuitenkin tajua sen pahoista mahdollisuuksista. Empatiaa. Ystävällisyyttä. Kunnioitusta itseä ja muita kohtaan. Luovuutta.

Osallistutko mielestäsi Antonin hoitamiseen samassa määrin kuin miehesi?
Enemmän. Olisi mukava, jos ei tarvitsisi niin paljon delegoida asioita miehelle mutta tästä on ehkä vaikea päästä eroon, koska olen melkein aina askeleen häntä edellä enkä voi oikein odottaa, että hän ottaa minut kiinni. Esimerkiksi: en voi katsella pitkään, tajuaako hän antaa Antonille hänen ruokansa.

Mitä äitiyteen liittyviä muistoja nousee mieleen, kun mietit tätä kulunutta puolta vuotta?
Voimakkaita tunteita, rutkasti kokemuksia. Muistan, kun vanhempani näkivät ensimmäisen kerran Antonin. Se tuntui oudolta, että nyt minulla oli sitten lapsi ja kuitenkin tunsin itseni täysin lapseksi heidän läsnäollessaan. Muistan jotain kakkaskenaarioita, kun se kakan määrä on järkyttänyt niin kovasti. Muistelen myös, miten Anton on kasvanut rinnalla. Siis miten hän alkuun oli imettäessäni hirmu paljon pienempi ja nyt hänen jalkansa menee jo minun reisien kohdalle, kun maataan vierekkäin.

Haluaisitko lisää lapsia?
Jep. Varmaankin ainakin sen kaksi vielä.

Onko vauva-aika ollut sitä mitä odotit vai onko tullut yllätyksiä?
Olisi varmasti voinut tulla voimakkaammin yllätyksiä, mikäli Anton olisi vaativampi tapaus. Jos siis heräilisi paljon enemmän yöllä jne. Alkuun ehkä se yllättikin, miten paljon sai nukkua. Kun niin usein toitotetaan sitä, että vanhemmilla on kauheat univelat mutta enpä kovin usein ole noin kokenut. Positiivinen yllätys siis tämä. Negatiivisempaa on ollut sen tajuaminen, että ei tässä vauvahoidon yhteydessä oikeasti mitään suurempaa keskittymistä vaativaa työtä voi tehdä. Kovasti elättelin toivoa, että gradu olisi kevään loppuun mennessä tehty. Toiveeksi se tulee myös jäämään.

Onko elämä parempaa lapsen kera?
Se on merkitykseltään kovin erilaista, vaikka oma minuus tuntuukin säilyvän hyvin samana. Tämä on myös melko epäreilu kysymys siinä suhteessa, että ei kukaan lastansa rakastava sanoisi, että menisi ajassa taaksepäin ja siksi päätyy vastaamaan, että nykyinen on parempi. Molemmat elämät, ennen lasta ja lapsen jälkeen, ovat olleet hyviä. Kyllä lapsi antaa elämälle enemmän merkitystä. Olenkin aika usein päätynyt miettimään, mikä on elämän tarkoitus ja vastaavaa. Hyvin helposti tässä saattaa tulla tyhjä olo, koska on melko vaikeaa löytää asioille perimmäisiä tarkoituksia. Mutta Antonissa on jotain sellaista, että sen tärkeyttä ei voi lainkaan kyseenalaistaa. Jossain määrin Anton on varmaankin minun elämän perimmäinen tarkoitus, hänen hyvinvointinsa on päämäärä. Se antaa elämälle aika paljon suuntaa ja siinä mielessä lapsen syntyminen voi ainakin parantaa elämää: ei koe enää olevansa niin hukassa tässä maailmankaikkeudessa.

Millaisia juttuja teet Antonin kanssa?
Imetän, syötän, pussailen, halailen, leikin, ulkoilen.

Millaisia juttuja odotat tekeväsi hänen kanssaan tulevaisuudessa?
Varmasti samoja juttuja kuin nytkin, tosin se imetys loppuu tänä vuonna. Odotan kovasti, että hän pystyy ilmaisemaan itseään enemmän ja paremmin, jotta selviää mitä hänen päässään liikkuu.

Koetko olevasi hyvä äiti Antonille? Voisitko tehdä jotain paremmin?
Koen, mutta helposti näkee mahdollisuuksia, missä voisi olla parempi. Mutta sitten taas täytyy miettiä myös sitä, että minun täytyy ajatella myös itseäni. Jotenkin tuntuu absurdilta ajatukselta, että kukaan voisi olla täydellinen äiti. Ehkä se johtuu jo siitä, että täydellisyys on vaikeasti määriteltävissä ja lapset ovat erilaisia. Ei ole siis mitään objektiivista täydellisyyttä; jotain tapaa, miten juuri täydellinen äiti toimisi. Jostain syystä näen myös, että jonkinlainen epätäydellisyys on tärkeää. Omia epätäydellisyyksiään voi hyödyntää myös lapsen kasvatuksessa.

Millaisena näet perheen tulevaisuuden?
Perustarpeista huolehditaan. Emme varmasti ole pitkään aikaan taloudellisesti menestyneitä, mutta se ei ole niin oleellista. Toivottavasti parin kuluvan vuoden aikana valmistuisimme, pääsisimme töihin, muuttaisimme isompaan asuntoon ja alkaisimme harkitsemaan toista vauvaa. Niin ja naimisiin oli myös puhe mennä eli minulla olisi mahdollisesti miehen sukunimi.

Millainen lapsi se Anton on?
Ihana. En oikein osaa sanoa hänen luonteestaan. Välillä tuntuu, että hän on villi kun hakkaa pöytää ja haluaa kaikkea mahdollista käteensä ja hytkyy, mutta nuo saattavat hyvinkin olla peruskäyttäytymistä tuossa iässä. On siis vaikea mennä erottamaan, mikä on hänen persoonaansa ja mikä kehitystekijää.

Mitäs ajattelet tästä "vauvabloggaamisesta"?
Kirjoitinkin tästä jo aikaisemmin. Tämä on hyvä väylä purkaa ajatuksia ja ylläpitää luovuutta ja ajatustoimintaa. Tämä on sopivan kevyttä tekemistä verrattuna nyt vaikka gradun kirjoittamiseen. Välillä toki mietityttää, ketkäköhän kaikki tätä blogiani lukevat ja millaisia mielipiteitä minusta ja perheestäni muodostetaan, mutta toistaiseksi siitä ei ole tullut huomattavaa stressiä.


You Might Also Like

0 kommenttia