Epävarmuuksista täydelliseen varmuuteen

15.12.13

Viime yönä minä itkin. Menin sänkyyn aikeissa mennä nukkumaan, kunnes päähäni alkoi tulla ajatuksia ja hetken päästä kastelin tyynyni kyynelilläni. Jaoin tämän herkän hetkeni facebookissa:

Olen kyllä suunnattoman ylpeä, että olen saattanut tuollaisen olennon maailmaan. Kävi mielessä, mitenkä ehkä aikoinaan jotkut on saattanut ihmetellä valintojani ja sen ymmärrän, mutta kun nyt katson nykyisyyteen ja siihen, mikä minulla tuolla sängyssä tuhisee, niin itken. Itken, koska joku on niin suurta ja tärkeää. Anton oli paras päätökseni ikinä


Ihmettelin myös sitä, mitenkä aikoinaan mietimme mieheni kanssa, onko meidän "hyvä" tehdä lasta... Sitä punnitsee siinä tilanteessa niin monia elämän epävarmuuksia: onko rahaa, mitenkäs työllistyminen, opinnot on kesken, mitä jos meille tulee ero... Niin paljon on kaikkea epävarmaa. Uskalsimme kuitenkin ottaa sen rohkean askeleen. Raskauden aikana ja varsinkin Antonin synnyttyä ei enää koe valinnastaan mitään epävarmuutta - lapsi on ja hänen kuuluukin olla maailmassa. Tämä on minusta todella erikoista, miten voidaan päästä sellaisesta epävarmuuksien tilasta niin totaaliseen varmuuteen. Ikinä en voisi sanoa, että oli huono valinta tuoda Anton maailmaan, en ikinä. Tulen myös joskus ajatelleeksi, kun liikun Antonin kanssa ulkona, että minulla on kaikista tärkein, arvokkain ja rakkain asia mukanani.


Rakkaus lastani kohtaan on kyllä ehdottomasti vahvin asia, mitä tiedän maailmassa. Mutta samassa koen Antonin hyvin luonnollisena asiana. En siis kyynelehdi kovin usein sen takia, koska rakkauden tunne pakahduttaa sydämeni. Eilinen yö olikin siinä mielessä erikoinen tapaus, että yhtäkkiä minut vaan valtasi hirmuinen tunteiden ryöppy ja sain konkreettisesti kiinni siitä ajatuksesta, että Anton on elämäni ydin. Millään ei ole niin suurta väliä kuin, että Antonilla on hyvä ja turvattu elämä. Pidän asiaa varmasti itsestäänselvyytenä, että en tietoisesti sitä niin suuresti ajattele, mutta välillä on kyllä hyvä se itselleen sanoa ääneen -siinä kaikki muut murheet katoaa hetkessä, kun elämän prioriteetit nousee esiin.

Minusta myös tuntuu, että sydämessäni on kuitenkin lisätilaa rakkaudelle ja hiljaa odotankin, milloin joku uusi ihminen tulee perheeseemme. Sen aika ei ole vielä, mutta toivottavasti joskus. Nyt minulla on Anton ja siinä on jo aivan valtavasti rakastettavaa! Meidän Anttu Panttu Palleroinen <3

You Might Also Like

6 kommenttia

  1. Ihana postaus <3 toi on totta että jotain asioita pitää niin itsestään selvinä että ne on ihan sanottava ääneen välillä :)

    VastaaPoista
  2. Toi on niin totta. Jännä miten samoja ratoja ajatukset kulkevat. Terveisin blogisi lukija, 4 kk pojan äiti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä vain, varmasti useimmat äidit jakavat näitä ajatuksia :) Terkkuja äidille ja pienelle pojalle!

      Poista