Yön satunnaisia mietelmiä

19.11.13

Viime aikoina olen jäänyt aina yksinäni olohuoneeseen, koska en saa unta. Mies ja Anton on nytkin nukkunut jo pari tuntia. Aikani kuluksi tulin tänne vielä höpöttelemään.

Mies sitten laittoi Antonin tänään unten maille. Päälle tunti siinä meni ja melkein koko ajan Anttu itki. Hirveätä oli istua vaan sohvalla ja olla puuttumatta. Todennäköisesti Anton siis itki sen verran, että väsytti itsensä mutta toivon kuitenkin, että tällä tavalla hän rupeaisi huolimaan myös iskää nukuttajaksi.

On se ihmeellistä, miten noiden miesten (tietoinen yleistävä kärjistys) hermot kestää tuota vauvan itkua ilman, että niistä tuntuu edes kovin pahalta. Äitinä kun välillä itse on ihan hermona ja lähellä itkeä vauvan kanssa kuorossa. Aikoinaan oli myös niin, että kun menin nukkumaan niin en meinannut saada unta, koska Antonin itku soi edelleen korvissa vaikka todellisuudessa hän oli jo unten mailla. Nykyään tuota samantapaista esiintyy, jos olen vaikka suihkussa niin saatan kuvitella, että kuulisin Antun itkua. Se on kai sitä, kun on niin valppaana ja virittynyt vauvan ääneen ja kutsuun.

Pitäisi ehkä iloita, että on tällä tavalla aikaa tehdä asioita rauhassa, mutta minulla on oikeastaan ikävä Anttua. Ehkä se sitten johtuu siitä, kun mies hänet nukutti niin en ole useampaan tuntiin Antonia hellinyt tai sylitellyt. Pitäisi varmaan itsekin oikeasti mennä jo nukkumaan, koska Antulla on viime öinä ollut tapana herätä ensimmäisen kerran jo 3-4 maissa syömään. Ei kai tuo sinällään ihme ole kerta hän on mennyt tavallista aikaisemmin myös nukkumaan.

Yksi ilta mieheni sanoi jotain tämän tapaista: "todennäköisesti Anton elää sinua pidempään", mikä on ihan totta mutta tartuin siihen ajatukseen, että Anton kuolisi. Vaikka hän kuolisi vanhuuteen, niin silti minulle tuli todella surullinen olo siitä, että Antonia ei ole aina -hänkin on kuolevainen siinä missä kaikki ihmiset. Ei ehkä mikään kovin positiivinen asia tässä kerrottavaksi, mutta on yllättävää huomata, miten voikin tulla jo suru siitä ajatuksesta, että oma lapsi kuolee vanhana. Omaa lasta ei aina ole olemassa. Ehkä ajatus olisi helpottavampi, jos osaisin uskoa Jumalaan/taivaaseen/enkeleihin.

Olen kärsinyt viime päivinä taas hirmuisista hartia- ja selkäkivuista. Olen yrittänyt venytellä ja rentouttaa lihaksia lämmöllä. Ei ole auttanut mitenkään merkittävästi. Nämä jumit on siinäkin mielessä ikäviä, että kun pidän Antonia sylissä niin minua alkaa hiukan pyörryttää. Pyytäisin muuten miestäni hieromaan, mutta hän on vielä huonommassa kunnossa kuin minä. Ei lihaksiensa osalta vaan ihon, hän kärsii atooppisesta ihottumasta. Näin syksyisin se on yleensä pahimpana. Huomaan myös kokevani hiukan yksinäisyyttä niinä hetkinä, kun mies voi huonosti. Ymmärrettävästi hän vetäytyy hiukan omaan rauhaansa, koska hänellä on huono olla.

Miehestäni puheenollen, minulla on usein häntäkin ikävä näin iltaisin, vaikka hän nukkuu viereisessä huoneessa. Kaipaan hänen läsnäoloaan. Kirjoitinkin hänelle yksi yö spontaanin rakkauskirjeen revittyyn kirjekuoreen ja jätin sen hänen pöydälleen. Hän oli lukenut sen aamulla ja palkitsi minut poskisuukolla.

Voisinkin mennä tästä tuonne pimeeseen makuuhuoneeseen. En ehkä vielä nukkumaan, mutta makoilemaan. Sillä tavalla voin kuitenkin kokea olevani miesteni kanssa. Niin ja mainittakoon vielä, että minulla on usein ikävä myös omia vanhempiani ja veljiäni, jotka asuvat toisella paikkakunnalla. Siellä on kuitenkin minun toinen koti ja perheeni. Perhe on kyllä paras!

You Might Also Like

0 kommenttia