Vauva ja parisuhde

20.9.13

Yllättävän paljon kysellään meiltä, mitenkäs meidän parisuhde voi nyt vauvan tultua taloon. Onhan tuo ymmärrettävää, miksi sitä kysellään mutta silti se kyselyiden määrä on yllättänyt minut. Varmasti on tavallista, että vauva tuo oman rasitteensa parisuhteen keskelle ja kai se meillekin on jossain määrin tuonut.

Meillä ei riidellä tai kinastella erityisemmin pojan hoitoon liittyvistä asioista. Toki välillä, jos minusta on saattanut tuntua, että olen itse hoitanut poikaa useamman tunnin ja haluaisin vähän itselleni vapaata aikaa, niin saatan tiuskaista miehelle asiasta. Huono tapa, mutta aina ei onnistu sanomaan nätimmin. Tiuskiminen on siis turhaa, koska mies kyllä ottaa pojan itselleen mukisematta, jos vaan pyydän.

Välillä myös mietin, ärsyttääköhän miestä koskaan kun kysyn häneltä, vaihdatko Antonin vaipan. Toki vaihdan sen välillä itsekin, mutta kerta tuo vaipanvaihto on enemmän miehen vastuulla niin olkoonsa hänelläkin jonkinlainen päätehtävä. Mietin tuota, koska on ollut välillä kertoja, kun minua on hiukan rassannut, kun on tuntunut että mies tuo Antonia koko ajan tissille. Vaikka tiedän, että järjetöntähän se on rasittua tuollaisesta ja pojalle on kuitenkin annettava ruokaa, jos se vaan maittaa. Minusta se ei vaan aina ole se oikea ratkaisu eikä varmasti pojastakaan, kun ei tissiä joka kerta huoli. Ja ehkä päähän ottaa enemmänkin se ajatus, jos mies kokee, että imetyksen ajaksi hän saa ns. vapautuksen Antonin hoidosta ja siksi hän ehdottaa, pitäisikö poikaa imettää. Mutta niin, eihän sitä miestä kyllä siihen imetyksen ajaksi tarvita.

Mutta tosiaan nuo edellä olevat asiat eivät ole koskaan johtaneet kinasteluun tai riitaan. Pientä tiuskimista on lähinnä ollut ilmassa. Mutta toinen juttu on sitten kotitöiden suhteen. Alkuaikoina, kun tosiaan olin heikossa kunnossa sektion jäljiltä niin mies kyllä hoiti todella ihanasti kaikki asiat, mitä pyysin. Vaikkakin toki itseäni hiukan ahdisti olla se, joka joutuu pyytämään kun itse ei voi tehdä. Kuten ahdisti myös se, että en viittinyt jokaista mielessä olevaa asiaa pyytää häntä tekemään, mutta sitten kuitenkin se tekemätön juttu painoi mielessä. Kyllä hän edelleenkin tekee asioita, jos pyydän mutta olemme keskustelleet siitä, että toivoisin miehen olevan oma-aloitteisempi, jotta minusta ei tuntuisi, että olen paha ilkimys, joka aina keskeyttää hänen hommansa pyytämällä häntä laittamaan astiat tai pyykkiä tai viemään roskat jne. Nämä on siis varmaan oikeastaan aika perusjuttuja parisuhteessa, oli vauvaa tai ei. Vauvan myötä tämä on vaan noussut enemmän pintaan, koska ei ole niin paljoa aikaa itselleen ja sitä vauvatonta aikaa ei aina haluaisi olla käyttämässä kotitöihin.

Muutenkin minä olen meistä se, joka haluaisi, että asiat tehdään mahdollisimman nopeasti, jotta ne ei vie ajattelukapasiteettia sillä, että se tekemätön homma pyörii päässä. Yhtä lailla olen kärsimätön siinä, jos olemme lähdössä jonnekin. Odottelu on välillä ihan tuskaista hommaa. Mieshän nukkuu todella pitkään päivään ja valvoo sitten taas myöhään. Sitten, jos meillä on jokin meno seuraavana päivänä niin joudun odottelemaan jotain 3-5 tuntia, että mies on herännyt ja tehnyt aamuhommansa. Ja kun tuntuu, että hän ei ikinä pidä mitään kiirettä. En sinänsä moiti miestäni tässä, koska ymmärrän, että hän tarvitsee unensa ja minä olen kieltämättä kärsimätön, vaikka kiire ei olisikaan minnekään. Olemme jokseenkin erilaisia tässä suhteessa, mutta asiaa voisi auttaa, jos mies osaisi mennä aikaisemmin nukkumaan ja voisimme elää enemmän samanlaisessa rytmissä. Tämäkin asia on vauvan myötä korostunut enemmän ongelmaksi, koska toki jos olemme suunnitelleet jotain päiväohjelmaa, niin nyt miehen heräämisen lisäksi joudun katsomaan, että vauva on imetetty ja huolehdittu lähtökuntoon. Ja sittenhän se rassaa, kun poika olisi lähtövalmiudessa, mutta mies ei ole.

Onko meillä sitten sitä yhteistä aikaa? On, mutta ei kovin paljoa. Voisi olla enemmänkin, jos järjestäisimme sitä, mutta enemmän sitä kai kaipaa nimenomaan omaa aikaa. Olemmehan paljon yhdessä kuitenkin Antonin kanssa. Minä saatan imettää sohvalla ja mies on tietokoneella, siinä sitten rupatellaan samalla. Jos ollaan saatu Anton nukkumaan ennen minun simahtamista, niin sitten olemme usein köllötelleet kaksin sohvalla. Niin ja kai tässä voisi miehestä kertoa sen ihanan puolen, että yleensä meidän yhteinen aika tarkoittaa sitä, että hän tekee minulle jotain mukavaa. Kuten eilen hän antoi minulle pedikyyrin - raskauden jäljiltä jäänyt hemmottelutapa.

Tiivistäen voisin sanoa, että useimmat asiat, jotka aiheuttivat närää tai kinasteluja ennen vauvan syntymistä, niin ne samat asiat ovat korostuneet. Varsinaisesti Anton ei ole millään lailla ongelmien keskellä. Niin ja hyvin harvoin osaan mieltää meillä riideltävän, koska meillä ei huudeta eikä varsinkaan haukuta toista. Meillä väitellään ja käydään taistoa siitä, kumpi osaa käyttää vakuuttavampia argumentteja oman asiansa puolesta. Ja minä välillä mäkätän, mitä tapaa yritän kyllä kovasti välttää.

Olen myös miettinyt sitä, että parisuhteeseen sitoutuminen on vahvistunut vauvan myötä, mutta suuri osa rakkaudesta kohdistuu kuitenkin lapseen. Silloin, kun olin raskaana niin koin ehkä olevani tärkeämpi kuin nyt. Kannoinhan kuitenkin meidän lasta ja siksi minä olin keskiössä. Nyt mieheni huolenpito ja rakkaus kohdistuu enemmissä määrin poikaamme Antoniin. Mutta siitä en ole kyllä yhtään mustasukkainen, vaan katson heitä yhdessä rakastavin silmin. Minun miehet.

Perhepotretti.

You Might Also Like

0 kommenttia