Jälkitarkastus + palautumisesta

19.9.13

Varhain aamulla jäi Anton ja mies nukkumaan, kun minä pyöräilin neuvolaan jälkitarkastukseen. Alkuun menin sille vanhalle tutulle neuvolahoitajalle, joka katsoi perusjutut ja juteltiin siinä kaikenlaista. Verenpaineet olivat kuulema todella hyvät ja hemoglobiini 147. Hoitaja sanoi, että syön selkeästi terveellisesti noista päätellen. Olin hiljaa mutta päässäni mietin: "No, jos ne pizzat ja karkit katsotaan terveellisiksi..." (Hyvistä yöunista huolimatta olemme miehen kanssa vieläkin laiskoja tekemään kunnon ruokaa.) Paino oli 53,5 kiloa eli tuohon se taitaa tyssätä ja jos tippuu niin sitten tippuu hiljalleen. 4,5kiloa siis jäi mutta 1. rinnat painavat nykyisellään varmasti aika paljon enemmän kuin ennen raskautta, 2. ei sitä vaakaa muutenkaan tuijoteta vaan omaa peilikuvaansa enemmänkin, joten painolla ei sinänsä ole kovin suurta merkitystä. 


Hoitajan kanssa juteltiin vielä raskaudesta kokonaisuudessaan (mistä pitäisikin tänne raapustella juttua), kertaalleen synnytyksestä ja sitten niistä fiiliksistä mitä on mahdollisia tulevia raskauksia kohtaan. Hän myös kysyi, ollaanko miehen kanssa vielä yhdyntää harrastaneet, mihin olisi tehnyt mieli naurahtaa ja sanoa ikään kuin hiukan paheksuen hoitajan nimi ja "mitä sinä nyt...". Jostain syystä minulla juoksee aina näitä (muka) hauskoja juttuja päässä tämän tapaisissa tapaamisissa. Hän myös kysyi, olenko onnistunut nukkumaan päiväunia, kun vauva nukkuu. Kerroin, että ei ole oikein ollut päikkäreihin tarvetta, koska poika nukkuu sen 9 tuntia yhdellä syöttövälillä ja siinä saa itse jo hyvät yöunet. Olen kuulema onnekas ja niinhän minäkin asian koen. Sitten hän kyseli kokemuksia neuvolakäynneistä ja toivotti lopuksi hyvät jatkot. Jäi hiukan haikea mieli, että nyt se oli osaltani nyt tässä. Hän oli mukava ja asiantunteva hoitaja ja varmasti muistan hänet jatkossakin.

Siitä sitten lääkärikäynnille, mikä olikin...sanoisinko...läpihuutojuttu. Koko prosessi meni ohi alle viidessä minuutissa ja sekin oli koko ajan ihan tönkköä meininkiä. Joskus kun on niin, että tunnet välittömästi, että kemiat ei vaan oikein kohtaa ja oikeastaan suurin osa keskittymisestä menee siihen, miten hankalaa sen toisen ihmisen kanssa onkaan olla. Tämä oli sellainen kerta. Alkuun lääkäri sanoi kysyvästi "niin sinulla meni sitten leikkaukseen", myöntäilin. Sen jälkeen hän kysyi, miten olen voinut. Vastailin jotain "Ihan hyvin" perusjuttua ja lisäksi kerroin, että jos olen paljon kävellyt päivän aikana niin silloin saattaa tuntua haava-alueella rasitusta. Tähän hän ei sanonut mitään vaan pyysi siirtymään tutkimuspöydälle. Siinä könytessäni hän kysyi, olenko naimisissa. Vastasin, että en mutta samassa mietin, mitä helvetin väliä sillä on, olenko naimisissa... ja muutenkin, miksi hän kysyy tuollaista juuri ennen alapääni tutkimista. Sisätutkimuskin oli hyvin nopea ja kun sain housut takaisin jalkaani niin lääkäri sanoi, että hyvin on parantunut ja vahinkoa ei ole oikeastaan ollenkaan. Sitten hän ojensi minulle paperit kouraan ja toivotti hyvää jatkoa.

Jäin hiukan hämilleni tästä lopusta enkä tajunnut siinä edes kysyä, mitä vahinkoa minulla mahdollisesti olisi voinut olla? Enhän synnyttänyt alakautta ja voiko hän sormellaan tuntea esim. minkä verran arpikudosta sektiosta on jäänyt? Eikä hän ollenkaan katsonut sektiohaavaani ellei sitten silmäillyt sitä siinä samalla, kun paineli sisätutkimuksen aikana vatsan päältä. Mutta ei sanaakaan siitä, miten itse haava on parantunut. Ellei tuo "vahinko" sitten viitannut näihin.

Ettäpä niin ettäpä näin. Mitään kovin erikoista en terveydentilastani lääkäriltä kuullut. 

Itse voisin palautumisesta kertoa näin hiukan vajaan kahden kuukauden jälkeen sektiosta, että vaikka koin jo joitain viikkoja sitten olevani suht terve niin kyllä sitä tervehtyy koko ajan kuitenkin enemmän. Nyt olen välillä oikein ihmetellyt, miten voikaan olla niin normaali ja entinen olo. Tuolla kun ulkona liikun ilman Antonia välillä niin käy mielessä, että ihan kuin olisi viime vuoden syksyssä kun ei ollut vielä vauvaa enkä ollut raskaana. Toki on keho isompi kuin tuolloin, mutta se alkaa jotenkin tuntua entisen kevyeltä. Tähän tosin saattaa vaikuttaa sekin, että rinnat ja maidon eritys on tasaantunut niin, että rinnat eivät aiheuta enää niin suurta ahdistusta. Tai sitten voi olla myös, että selkäni on enemmissä määrin tottunut kannattelemaan niitä. Niin ja tuo syksyinen viileä keli on siitä ihana, että tissit ja keho eivät hikoile enää samalla tavalla kuin helteillä. Se tissihien määrä oli välillä ihan valtava. 

Mahalöllöä on edelleen mielestäni aika suuresti. Luulen tuon tosin johtuvan lähinnä vatsalihaksien kunnosta, koska jos vedän mahaa sisäänpäin niin vatsa näyttää aikalailla entiseltään. Mutta kun nuo lihakset ovat vielä veltot niin sehän löllähtää ulos ja alaspäin. Sain luvan harrastaa liikuntaa pitkälti mieleni mukaan kunhan sellaiset hyppypomppulajit unohtaa vielä toistaiseksi. Mutta täytyy kyllä sanoa, että en ole menossa tässä heti salille vetämään vatsalihaksia. Sen verran pelottaa se homma kuitenkin, koska välillä vatsasta saattaa nipsaista jo siinä, jos sängystä ponnistaa ylös vatsalihaksien avulla. Eli hiljaa ja rauhassa on aloiteltava. 

Välillä kun on nähnyt ihmisten palautumiskuvia niin hyvin suuri osa näyttää niistä sellaisilta, että kuvassa vedetään vatsaa sisään päin. Vähän mietin, viitsinkö tähän asiasta kirjoittaa mutta kun se on minua jonkin verran häirinnyt. Ymmärrän, että on kiusaus sitä mahaa sisään vetää mutta silloin kuva ei vaan oikein ole totuudenmukainen, jos tarkoituksena on esittää keho sellaisena kuin se normitilassa on. Lisäksi, jos kuva edustaa tätä "Beautiful body"-teemaa niin toivoisin, että sen löllykän voi antaa roikkua jos se on roikkuakseen. Ei mielestäni täydy sanoa "ai että kun minä tykkään näistä löllöistä" ja itse en ainakaan tykkää omasta löllykästäni mutta sellainen kilpailumeininki noiden kuvien suhteen tappaa sen koko idean siinä teemassa. Muutenkin tuo "Beautiful body" -haaste on ajatuksena kaunis, mutta oikeastaan epäonnistunut projekti siinä suhteessa, että useimmitenhan nuo kuvat ovat sellaisia, missä keho kuitenkin pyritään kuvaamaan mahdollisimman edustavassa valossa: oikeat kuvakulmat, vatsan sisään vetämiset, mahdollisesti kuvanmuokkaukset jne. Kehoni ei ole mielestäni kaunis ulkonäöllisessä suhteessa, koska siinä on löllöä ja erilaisia arpia mutta siinä voi nähdä kauneutta, mitä se löllö ja arvet edustaa. Ja sen takia nyt esittelenkin nämä kaunistelemattomat kuvani:

Arpi on nykyään vaan tuollainen vaaleanpunainen siisti viiva. Tosin nuo teipin jäljet eivät ole vieläkään lähteneet pois ja raapustaessa iho tuntuu liikaa kärsivän.



You Might Also Like

0 kommenttia